Sininen liekki
"Coaching is unlocking a person's potential to maximize their growth."
Pohdin pari viikkoa, kirjoitanko aiheesta vai en. Kuitenkin, aihe on minulle vielä suurempi intohimo kuin kaiken maailman herkut tai itse liikunnan harrastaminen. Aihe on valmennus, vielä tarkemmin rajattuna kilpauinnin valmennus.
Tein päätöksen uinnin lopettamisesta moninaisista syistä vuonna 2009 - sen vuoden kevät oli viimeinen, kun itse kisasin. Olin 14-vuotias, täyttämässä sen vuoden lopussa 15. En siis todellakaan ollut millään muotoa vanha ja lopetin eräässä "perinteisessä" vaiheessa. Lopettamista olin halunnut itse tuolloin jo pidemmän aikaa, mutta siitä huolimatta olen kuvaillut päätöstäni yhdeksi elämäni parhaimmiksi, mutta myös huonoimmiksi päätöksiksi. Huonoin se oli oman uintiurani kannalta (vaikka oma potentiaalini ei kyllä kansainvälisiin kisoihin koskaan olisikaan riittänyt, SM-kisoissa tai edes NSM-kisoissa olisi ollut kiva käydä), mutta paras se oli valmennuksen kannalta. Äitini ja siskoni valmennusuran vuoksi koin itsestäänselvyydeksi, että oman uintiharrastuksen lopettamisen myötä alkaisin valmentamaan.
Ja niin tein. Sain ensimmäisen oman ryhmäni, joka oli tosiaan 4 hengen ryhmä, 2009 ja 2010 vuosien vaihteessa. Sitä edeltävän puolivuotisen olin jo tuuraillut eri ryhmiä ja kartuttanut ohjaamiskokemusta. Ohjaajana olemista olin myös sitä ennen päässyt testailemaan isosena seurakunnan leireillä, vaikka valmennus olikin oma lukunsa. Moni voisi ajatella, että eihän 15- tai 16-vuotiasta voi sanan oikeassa merkityksessä kutsua valmentajaksi. Noh. Olin varmasti etuoikeutettu nuori, kun minulle mahdollistettiin kyseinen toiminta, mutta jo tuolloin minulla oli asiaan valtava palo. Etsin netistä erilaisia tekniikkavideoita, serkkuni innosti minua etsimään myös erilaisia treenejä ulkomaisten seurojen sivuilta... Olin erityisesti yläasteella syventynyt hyvään lukupäähän ja "hikipinkoiluun" - voitte vain kuvitella sen tunnollisuuden, jolla pyrin paneutumaan intohimooni, valmentamiseen. Joten oma vastaukseni: riippuen 14- tai 15- vuotiaasta nuoresta, hän voi olla hyvinkin lupaava valmentaja(n alku). Kuten aloitteleva uimari, niin myös aloitteleva valmentaja kasvaa lajiin ja rooliinsa. Omana etunani väitän olleen myös juuri murrosikäisenä aloittaminen: itse näen, että murrosikäisenä etsitään ja vahvistetaan omaa identiteettiään - myös se käy läpi omaa "murrostaan". Jotenkin ajattelen valmentajuuden rakentuneen sisäiseen koneistooni jo tuolloin.
Joskus eräs tuttava kysyi, miten voin valmentaa, kun en ole ollut minkään sortin mestari. Hänellä oli käsitys, että valmentajana toimiminen vaatisi vähintään lajin Suomen mestaruuden. Käsittääkseni suurella osalla eri lajien valmentajista on toki lajitaustaa, mutta myös moni vanhempi - ikinä lajia harrastanutkaan henkilö - ohjaa ja valmentaa. Samaan aikaan, kun moni ikäiseni oppi lajista sitä harrastamalla, niin itse opiskelin. Yksi pohdituttanut asia on myös opiskelualan valinta; minua harmitti pitkään, etten lähtenyt opiskelemaan ammattivalmentajaksi tai liikunnanohjaajaksi. Jälkikäteen omat valintani eivät ole enää surettaneet, sillä sosionomikoulutus on ollut valmennusurallani äärimmäisen tarpeellinen ja valmentajan työ on myös kasvatuksellista (etenkin lasten ja nuorten parissa työskennellessä). Pikemminkin näkökantani on kääntynyt niin, että lajiliiton koulutuksissa annetaan liian vähäiset eväät kasvatuspuoleen ja urheilijan kohtaamiseen. Ehdin opiskelemaan ammattivalmentajaksi myös myöhemmin, sillä uinnin parista en vain niin lähde tai kulu, ja olen pyrkinyt päivittämään tasaisesti lajiosaamistani uimaliiton ja Suomen uimaopetus- ja hengenpelastusliiton koulutuksilla. Oman vapaa-ajan salliessa pidän myös itseopiskelusta, sillä valmennus tosiaan on se "minun juttuni". Myös valmentaminen kuitenkin kuuluu niihin ammatteihin, joissa kasvetaan ammattiin ja vaaditaan kehittymistä jatkuvasti.
![](https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjAs_KpjvAo89bLHqFptPD99vJykJRem2GIElzj1hynzadea_quHMuhogRP67itYNac_6CCtYMF2vjN7UiTa8-iyVjQxyh8kVaRYECHxkb5AwhDFu6WC4U0GTyj14ehjpA0zzPOfL_lHsM/s320/1690399_10201393155296421_977277782_n.jpg)
Koen tällä alalla myös tärkeäksi, että valmennetaan yksilöitä. Urheilija ei ole vain kone, vaan kaiken tekemisen, treenauksen ja tulosten takana on oikea ihminen, persoona. Ihminen, joka on ainutlaatuinen niin mieleltään, tunnemaailmaltaan ja fyysisiltä ominaisuuksiltaan. Näin ollen jokainen urheilija vaatii oman yksilöllisen valmennustapansa - kuten tämän bloggauksen alkulainauksessakin sanotaan "Coaching is unlocking a person's potential to maximize their growth". Toisinaan urheilijaa täytyy auttaa näkemään omia kykyjään, vahvistaa tämän uskoa itseensä tai antaa vain keinoja, ratkaisuvaihtoehtoja, joilla hän olisi taas lähempänä omia tavoitteitaan.
Valmennus osaa olla hyvinkin haasteellista, mutta työ on äärimmäisen antoisaa. Suurin syy, miksi teen mitä teen, onkin uimarin leveä hymy jonkin harjoitteen, suorituksen tai kisastartin jälkeen, kun hän itse ymmärtää onnistuneensa. Toivottavasti tämä sininen liekki palaa vielä mahdollisimman pitkään.
-Riikka
Pohdin pari viikkoa, kirjoitanko aiheesta vai en. Kuitenkin, aihe on minulle vielä suurempi intohimo kuin kaiken maailman herkut tai itse liikunnan harrastaminen. Aihe on valmennus, vielä tarkemmin rajattuna kilpauinnin valmennus.
Tein päätöksen uinnin lopettamisesta moninaisista syistä vuonna 2009 - sen vuoden kevät oli viimeinen, kun itse kisasin. Olin 14-vuotias, täyttämässä sen vuoden lopussa 15. En siis todellakaan ollut millään muotoa vanha ja lopetin eräässä "perinteisessä" vaiheessa. Lopettamista olin halunnut itse tuolloin jo pidemmän aikaa, mutta siitä huolimatta olen kuvaillut päätöstäni yhdeksi elämäni parhaimmiksi, mutta myös huonoimmiksi päätöksiksi. Huonoin se oli oman uintiurani kannalta (vaikka oma potentiaalini ei kyllä kansainvälisiin kisoihin koskaan olisikaan riittänyt, SM-kisoissa tai edes NSM-kisoissa olisi ollut kiva käydä), mutta paras se oli valmennuksen kannalta. Äitini ja siskoni valmennusuran vuoksi koin itsestäänselvyydeksi, että oman uintiharrastuksen lopettamisen myötä alkaisin valmentamaan.
Ja niin tein. Sain ensimmäisen oman ryhmäni, joka oli tosiaan 4 hengen ryhmä, 2009 ja 2010 vuosien vaihteessa. Sitä edeltävän puolivuotisen olin jo tuuraillut eri ryhmiä ja kartuttanut ohjaamiskokemusta. Ohjaajana olemista olin myös sitä ennen päässyt testailemaan isosena seurakunnan leireillä, vaikka valmennus olikin oma lukunsa. Moni voisi ajatella, että eihän 15- tai 16-vuotiasta voi sanan oikeassa merkityksessä kutsua valmentajaksi. Noh. Olin varmasti etuoikeutettu nuori, kun minulle mahdollistettiin kyseinen toiminta, mutta jo tuolloin minulla oli asiaan valtava palo. Etsin netistä erilaisia tekniikkavideoita, serkkuni innosti minua etsimään myös erilaisia treenejä ulkomaisten seurojen sivuilta... Olin erityisesti yläasteella syventynyt hyvään lukupäähän ja "hikipinkoiluun" - voitte vain kuvitella sen tunnollisuuden, jolla pyrin paneutumaan intohimooni, valmentamiseen. Joten oma vastaukseni: riippuen 14- tai 15- vuotiaasta nuoresta, hän voi olla hyvinkin lupaava valmentaja(n alku). Kuten aloitteleva uimari, niin myös aloitteleva valmentaja kasvaa lajiin ja rooliinsa. Omana etunani väitän olleen myös juuri murrosikäisenä aloittaminen: itse näen, että murrosikäisenä etsitään ja vahvistetaan omaa identiteettiään - myös se käy läpi omaa "murrostaan". Jotenkin ajattelen valmentajuuden rakentuneen sisäiseen koneistooni jo tuolloin.
Joskus eräs tuttava kysyi, miten voin valmentaa, kun en ole ollut minkään sortin mestari. Hänellä oli käsitys, että valmentajana toimiminen vaatisi vähintään lajin Suomen mestaruuden. Käsittääkseni suurella osalla eri lajien valmentajista on toki lajitaustaa, mutta myös moni vanhempi - ikinä lajia harrastanutkaan henkilö - ohjaa ja valmentaa. Samaan aikaan, kun moni ikäiseni oppi lajista sitä harrastamalla, niin itse opiskelin. Yksi pohdituttanut asia on myös opiskelualan valinta; minua harmitti pitkään, etten lähtenyt opiskelemaan ammattivalmentajaksi tai liikunnanohjaajaksi. Jälkikäteen omat valintani eivät ole enää surettaneet, sillä sosionomikoulutus on ollut valmennusurallani äärimmäisen tarpeellinen ja valmentajan työ on myös kasvatuksellista (etenkin lasten ja nuorten parissa työskennellessä). Pikemminkin näkökantani on kääntynyt niin, että lajiliiton koulutuksissa annetaan liian vähäiset eväät kasvatuspuoleen ja urheilijan kohtaamiseen. Ehdin opiskelemaan ammattivalmentajaksi myös myöhemmin, sillä uinnin parista en vain niin lähde tai kulu, ja olen pyrkinyt päivittämään tasaisesti lajiosaamistani uimaliiton ja Suomen uimaopetus- ja hengenpelastusliiton koulutuksilla. Oman vapaa-ajan salliessa pidän myös itseopiskelusta, sillä valmennus tosiaan on se "minun juttuni". Myös valmentaminen kuitenkin kuuluu niihin ammatteihin, joissa kasvetaan ammattiin ja vaaditaan kehittymistä jatkuvasti.
![](https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjAs_KpjvAo89bLHqFptPD99vJykJRem2GIElzj1hynzadea_quHMuhogRP67itYNac_6CCtYMF2vjN7UiTa8-iyVjQxyh8kVaRYECHxkb5AwhDFu6WC4U0GTyj14ehjpA0zzPOfL_lHsM/s320/1690399_10201393155296421_977277782_n.jpg)
Koen tällä alalla myös tärkeäksi, että valmennetaan yksilöitä. Urheilija ei ole vain kone, vaan kaiken tekemisen, treenauksen ja tulosten takana on oikea ihminen, persoona. Ihminen, joka on ainutlaatuinen niin mieleltään, tunnemaailmaltaan ja fyysisiltä ominaisuuksiltaan. Näin ollen jokainen urheilija vaatii oman yksilöllisen valmennustapansa - kuten tämän bloggauksen alkulainauksessakin sanotaan "Coaching is unlocking a person's potential to maximize their growth". Toisinaan urheilijaa täytyy auttaa näkemään omia kykyjään, vahvistaa tämän uskoa itseensä tai antaa vain keinoja, ratkaisuvaihtoehtoja, joilla hän olisi taas lähempänä omia tavoitteitaan.
Valmennus osaa olla hyvinkin haasteellista, mutta työ on äärimmäisen antoisaa. Suurin syy, miksi teen mitä teen, onkin uimarin leveä hymy jonkin harjoitteen, suorituksen tai kisastartin jälkeen, kun hän itse ymmärtää onnistuneensa. Toivottavasti tämä sininen liekki palaa vielä mahdollisimman pitkään.
-Riikka
Kommentit
Lähetä kommentti