Oppivuosia - osa 2
"Strenght does not come from winning. Your struggles develop your strenghts. When you go through hardships and decide not to surrender. That is strenght." - Mahatma Gandhi
Viime blogipostaukseni herätti mielestäni mielenkiintoista keskustelua äitini ja minun välillä. Minulla on aina ollut tapana lukea puhelimessa kirjoitukseni äidilleni ennen niiden julkaisua. Vaikka koen itseni avoimeksi ja en niin itseäni "sensuroivaksi" ihmiseksi, olen halunnut jakaa ajatukseni ja mielipiteeni ensin itselleni läheisen ihmisen kanssa ennen julkaisua.
Kävimme keskustelua eräänlaisesta stigmasta. Se on oikeasti todella pelottavaa kertoa avoimesti, että kaikki ei ole ollut koko ajan hyvin. Ja ajatushan tuollaisenaan on naurettava - kuten edellisessäkin kirjoituksessani totesin, meistä varmasti kaikki kokevat elämänsä aikana edes hetkittäin ahdistusta. Ja omalla kohdallani kerroin vielä menneestä ajasta eli tässä tapauksessa viime vuodesta. Miksi se on niin vaikeaa kertoa, että on ollut surullinen ja ahdistunut pidemmän ajan jakson?
Itse sanoisin, että omalla kohdallani pelotti leimautuminen. Ja kyllähän se yhä aina silloin tällöin pelottaa. Yleisesti ottaen ihmiset edes jollakin tapaa luokittelevat ja määrittelevät toisiaan, useimmiten tahdosta riippumatta. Kukapa itse haluaisi tulla määritellyksi "Inside Out" -elokuvan Suruksi? Nykyään helposti leimataan tai jopa keittiöpsykologina jaetaan diagnooseja toisista, milloin kukakin on masentunut ja milloin kenelläkin on ADHD. Ne ovat oikeita olemassa olevia diagnooseja, mutta keittiöpsykologeina muut ovat niitä jakamassa itse kullekin. Ja omalla kohdallani huomasin pahassa hetkessä, että valitettavasti jopa ammattilaiset olivat ehdottelemassa itselleni mielialalääkkeitä, vaikka oma paha oloni oli muilla tavoin hoidettavissa.
Diagnoosit itse eivät ole pahasta, kun ammattilaiset niitä tekevät. Ne jopa helpottavat useiden elämää, kun ymmärtää enemmän itseään ja muita ja saa itse hoitoa. Mutta kun maallikon tekemä "diagnoosi" eli leima istahtaa johonkuhun, sitä käsitystä on vaikeampaa muuttaa. Itselläni taustalla varmaan on taas pelko jollain tapaa heikoksi leimautumisesta, mutta kyllä se on aidosti pelottavaa myöntää, että itselläni on ajoittain ajanjaksoja, kun ei pärjää yksin. Ja se on oikeasti okei, eikä sen pitäisi leimata minua eikä muita heikoksi tai yhtään huonommaksi. Sen kertoo siitä, että olen normaali, koen monet asiat äärimmäisen vahvasti ja aina en pysty olemaan ratkaisukeskeinen.
Viime vuonna myös yksi asia iskostui minuun harvinaisen selvästi; en ole ollenkaan niin sosiaalinen kuin olen aina kuvitellut. En tiedä, onko kyseessä sama asia kuin eräs yksi asiakaspalvelija omassa asiakastilanteessani totesi, että asiakaspalvelijan sosiaalinen työrooli vie mehut töissä niin kovin, että kotona ei enää jaksa olla sosiaalinen. Itsessäni on varmaan hiukan samaa vikaa, sillä töissä pyrin olemaan Neiti Positiivinen (kyllä, sen positiivisempaan olemukseen minä en pysty) ja kotona tykkään möllöttää - yksin tai aivan läheisimpien ihmisteni kanssa.
Pidän kyllä ihmisten seurasta yleisesti ottaen todella paljon, mutta kuten olen aiemminkin tuonut esille, tarvitsen yhtä paljon myös aivan omaa seuraani ja aikaani. Erityisesti treenaaminen muiden kanssa on ollut itselleni aina haaste, voi olla, että siinäkin on kyse joko omasta luonteestani ja ajatuksistani tai vain tottumuksesta: uidessa kun ei hirveästi olla sosiaalisessa kontaktissa muiden treenaajien kanssa verrattuna moneen muuhun lajiin. Niinpä salitreenaaminen yhdessä muiden kanssa on ollut itselleni haaste ja varmasti toisinaan myös valmentajallenikin, mutta tällä hetkellä olemme saaneet asiat järjesteltyä niin, että saan treeneistäni enemmän irti ja saan treenata omassa keskittymisen kuplassani ilman ahdistuksia. Asia on jälleen kerran sinänsä huvittavaa, kun ottaa huomioon kuinka helppoa minun on treenata yhdessä läheisten ystävieni kanssa tai kun muistaa oman työtoimenkuvani. Ainakin omista treenipyörteistäni ja -ongelmistani voin ottaa oppia myös omaan työhöni, kun kaikki me olemme erilaisia yksilöitä ja siten myös erilaisia treenaajia; jokainen täytyy kohdata omalla yksilöllisellä tavallaan ja täytyy löytää ne ratkaisut, mitkä toimivat kenenkin kohdalla.
-Riikka
Viime blogipostaukseni herätti mielestäni mielenkiintoista keskustelua äitini ja minun välillä. Minulla on aina ollut tapana lukea puhelimessa kirjoitukseni äidilleni ennen niiden julkaisua. Vaikka koen itseni avoimeksi ja en niin itseäni "sensuroivaksi" ihmiseksi, olen halunnut jakaa ajatukseni ja mielipiteeni ensin itselleni läheisen ihmisen kanssa ennen julkaisua.
Kävimme keskustelua eräänlaisesta stigmasta. Se on oikeasti todella pelottavaa kertoa avoimesti, että kaikki ei ole ollut koko ajan hyvin. Ja ajatushan tuollaisenaan on naurettava - kuten edellisessäkin kirjoituksessani totesin, meistä varmasti kaikki kokevat elämänsä aikana edes hetkittäin ahdistusta. Ja omalla kohdallani kerroin vielä menneestä ajasta eli tässä tapauksessa viime vuodesta. Miksi se on niin vaikeaa kertoa, että on ollut surullinen ja ahdistunut pidemmän ajan jakson?
Itse sanoisin, että omalla kohdallani pelotti leimautuminen. Ja kyllähän se yhä aina silloin tällöin pelottaa. Yleisesti ottaen ihmiset edes jollakin tapaa luokittelevat ja määrittelevät toisiaan, useimmiten tahdosta riippumatta. Kukapa itse haluaisi tulla määritellyksi "Inside Out" -elokuvan Suruksi? Nykyään helposti leimataan tai jopa keittiöpsykologina jaetaan diagnooseja toisista, milloin kukakin on masentunut ja milloin kenelläkin on ADHD. Ne ovat oikeita olemassa olevia diagnooseja, mutta keittiöpsykologeina muut ovat niitä jakamassa itse kullekin. Ja omalla kohdallani huomasin pahassa hetkessä, että valitettavasti jopa ammattilaiset olivat ehdottelemassa itselleni mielialalääkkeitä, vaikka oma paha oloni oli muilla tavoin hoidettavissa.
Diagnoosit itse eivät ole pahasta, kun ammattilaiset niitä tekevät. Ne jopa helpottavat useiden elämää, kun ymmärtää enemmän itseään ja muita ja saa itse hoitoa. Mutta kun maallikon tekemä "diagnoosi" eli leima istahtaa johonkuhun, sitä käsitystä on vaikeampaa muuttaa. Itselläni taustalla varmaan on taas pelko jollain tapaa heikoksi leimautumisesta, mutta kyllä se on aidosti pelottavaa myöntää, että itselläni on ajoittain ajanjaksoja, kun ei pärjää yksin. Ja se on oikeasti okei, eikä sen pitäisi leimata minua eikä muita heikoksi tai yhtään huonommaksi. Sen kertoo siitä, että olen normaali, koen monet asiat äärimmäisen vahvasti ja aina en pysty olemaan ratkaisukeskeinen.
Viime vuonna myös yksi asia iskostui minuun harvinaisen selvästi; en ole ollenkaan niin sosiaalinen kuin olen aina kuvitellut. En tiedä, onko kyseessä sama asia kuin eräs yksi asiakaspalvelija omassa asiakastilanteessani totesi, että asiakaspalvelijan sosiaalinen työrooli vie mehut töissä niin kovin, että kotona ei enää jaksa olla sosiaalinen. Itsessäni on varmaan hiukan samaa vikaa, sillä töissä pyrin olemaan Neiti Positiivinen (kyllä, sen positiivisempaan olemukseen minä en pysty) ja kotona tykkään möllöttää - yksin tai aivan läheisimpien ihmisteni kanssa.
Pidän kyllä ihmisten seurasta yleisesti ottaen todella paljon, mutta kuten olen aiemminkin tuonut esille, tarvitsen yhtä paljon myös aivan omaa seuraani ja aikaani. Erityisesti treenaaminen muiden kanssa on ollut itselleni aina haaste, voi olla, että siinäkin on kyse joko omasta luonteestani ja ajatuksistani tai vain tottumuksesta: uidessa kun ei hirveästi olla sosiaalisessa kontaktissa muiden treenaajien kanssa verrattuna moneen muuhun lajiin. Niinpä salitreenaaminen yhdessä muiden kanssa on ollut itselleni haaste ja varmasti toisinaan myös valmentajallenikin, mutta tällä hetkellä olemme saaneet asiat järjesteltyä niin, että saan treeneistäni enemmän irti ja saan treenata omassa keskittymisen kuplassani ilman ahdistuksia. Asia on jälleen kerran sinänsä huvittavaa, kun ottaa huomioon kuinka helppoa minun on treenata yhdessä läheisten ystävieni kanssa tai kun muistaa oman työtoimenkuvani. Ainakin omista treenipyörteistäni ja -ongelmistani voin ottaa oppia myös omaan työhöni, kun kaikki me olemme erilaisia yksilöitä ja siten myös erilaisia treenaajia; jokainen täytyy kohdata omalla yksilöllisellä tavallaan ja täytyy löytää ne ratkaisut, mitkä toimivat kenenkin kohdalla.
-Riikka
Kommentit
Lähetä kommentti