Oppivuosia - osa 1
"Life isn't finding yourself. Life is about creating yourself."
Pitkään on taas tehnyt mieli kirjoittaa, mutta selkeän punaisen langan löytäminen on minulle varmasti ikuinen haaste. Mielestäni kirjoittaminen on jäänyt minulla melko vähäiseksi viimeisen kahden vuoden aikana, toki sen hetkisillä elämäntilanteillani on ollut siihen myös vaikutusta. Esimerkiksi ei tullut mieleen kokeilla toissa vuonna varusmiespalveluksessa johtajia, että "hei herra alikersantti, voinko pitää pienen tauon tästä lippaan vaihdon harjoittelusta, jotta saan blogitekstin julkaistua?". Kirjoittamisen vähäisyyden vuoksi onkin hyvä hieman katsastaa vielä viime vuotta ja hypätä tähän hetkeen, miten elämä luistaa.
Noh, viime vuonnahan se ei oikein luistanut. Hyviä, jopa täydellisiä, hetkiä viime vuoteen kyllä mahtui myös, mutta kokonaisuudessaan kutsuisin sitä omalla kohdallani oppivuodeksi. Suurin hetki täynnä valoa ja lämpöä viime vuonna oli kohdata ensimmäistä kertaa kummityttöni. Hänestä jo viime vuonnakin blogissani mainitsin ja hänelle kuuluu yhä hyvää. Ja tämä täti on yhä aivan pikkurillin ympärille kiedottu, vaikka maantieteelliset seikat rajoittavatkin näkemiset vähäisemmäksi kuin haluaisin. Toinen loistojuttu omalla kohdallani oli Team Athlete Figures -fitnesstiimin harrasteryhmään mukaan liittyminen.
Liityin mukaan ryhmään viime vuoden alussa ja olin aivan intoa täynnä, täysin saliharjoitteluun hurahtanut. Ruokailut sujuivat kohtuullisen hyvin minun mittapuullani ja treeni sujui. Sen aivan alkuvuoden. Kevät, kuten blogiinkin siitä kirjoittelin, meni melkoisen sumussa. Ajoittain elämässäni olen saanut todella koviakin alakuloisuus- ja ahdistuskausia, ja viime kevät oli yksi rankimmista moneen vuoteen. Koin olevani todella yksin asioiden kanssa ja arjen toimintakykyni oli todella heikko. Kävin myös kerran asiasta keskustelemassa ammattilaisen kanssa, mutta jo ensimmäisen tapaamisen perusteella koin, että en siitä tulisi saamaan hyvää asiakas-työntekijä-suhdetta. Siispä paha oloni jäi itseni ja parin läheiseni varaan.
Se oli ehkä yllättävintä, että niin harva tuntuu ymmärtävän ahdistusta, vaikka varmasti sitä kaikki kokevatkin elämänsä aikana. Jos toinen on vahvasti alakuloinen ja ahdistunut, niin niitä oireita ei poista lausahdukset, että "hymyile ja nouse ylös" tai "kyllä se kaikki vielä iloksi muuttuu". Itsellä auttoi parin läheiseni kuuntelu, vaikka he olivatkin varmasti tappiin asti kyllästyneitä samoihin jankutuksiini, ja kesän tuoma valo ja lepo. Myös muiden seura sopivasti annosteltuna oli suuri voimavara, joka sai paremmalle tuulelle.
Tuolloin kevään lopulla uusi harrastukseni, johon olin niin kiintynyt, taisi tuoda minulle vain lisää stressiä ja kuormitusta. Ei välttämättä se fyysinen rasite ollut ongelma, mutta tuossa kohtaa en osannut asetella näkökantaani oikein. Päässä pyöri se, kuinka paljon töitä olisi tehtävä, jotta olisin haluamassani kunnossa - ei se, että kuinka paljon tänään olisi tehtävä töitä, jotta voisin onnellisena käydä nukkumaan. Unohdin yhden pääjutun elämäntapamuutosprosessista eli keskittyä juuri tähän päivään, mitä voin tehdä juuri tänään tavoitteideni eteen. Vähemmästäkin nuppi alkaa mennä jumiin, jos keskittyy vain esimerkiksi siihen kokonaiseen 10 kiloon, minkä haluaa saada joskus pois, kuin siihen yhteen treeniin, minkä voi tehdä mahdollisimman hyvin. Varmasti jokainen teistä sai nyt ajatuksesta kiinni, kumpi näkökulma kuormittaa enemmän.
Kesällä vointini siis koheni kaikin puolin niin sanotusti normaaliksi ja syksyn alussa puhkuin kaiken suhteen taas intoa. En tiedä, oliko kohtalon ivaa vai mitä, mutta koko syksyn ja loppuvuoden jatkui sama kierre: yksi tai kaksi hyvää treeniä alle ja sen jälkeen sairasteluputki päälle. Pahin oli heti alkusyksystä, kun sairastin noin kaksi kuukautta putkeen. Syytä sairastelulle ei löytynyt, mutta se alkoi parin viikon kovalla kurkkukivulla, jota seurasi muutaman päivän yskämaratooni ja kaiken kruunasi yli kuukauden kestänyt äänen käheys ja väsymys. Olen ehkä hivenen liikaa sellainen "kaikki tai ei mitään" -ihminen, joten kun treenaaminen estyi niin lipsuin myös ruokavaliosta rankemmalla kädellä loppuvuonna. Toki tämä taas toi yhden jojoilun lisää minun elämäntapaprosessiini, mutta tälläkään kertaa en ole menettänyt prosessiin uskoa. Tälläkin kertaa, aion tehdä kaiken paremmin.
Eli konkretian tasolla, aion keskittyä päivään, korkeintaan viikkoon kerrallaan. Minulla kesti puolivuotta saada taas ehjä treeniviikko alle ja pitkä tauko toi tottakai takapakkia treeneissä ja painossa, mutta opinpahan oikeasti arvostamaan edes yhtä treeniä. Minulla on nyt kaksi ehjää treeniviikkoa alla ja en voisi asiasta olla onnellisempi. Viime vuoden aivan lopusta saakka olen käynyt myös valmentajani kanssa uimassa kerran lähes joka viikko ja koen, että olen oppinut myös uimaan kevyttä treeniä ilman veren makua suussa. Eipä senkään oppimiseen mennyt kuin melkein kaksikymmentä vuotta...
Tällä hetkellä treenit taas sujuvat ja olen saanut ruokavaliosta taas pitkästä aikaa kiinni. Keskittyminen hyvin lyhyen aikavälin tavoitteisiin pitää motivaation ja innon oikeilla tasoilla tässä prosessissa, toki ne eivät myöskään sulje pois pitkän aikavälin tavoitteita, mutta pieniäkin onnistumisia täytyy osata arvostaa.
Seuraava teksti tulee sisältämään enemmän tunteiden pohdiskelua ja itsetutkiskelua tältä aikajaksolta.
-Riikka
Pitkään on taas tehnyt mieli kirjoittaa, mutta selkeän punaisen langan löytäminen on minulle varmasti ikuinen haaste. Mielestäni kirjoittaminen on jäänyt minulla melko vähäiseksi viimeisen kahden vuoden aikana, toki sen hetkisillä elämäntilanteillani on ollut siihen myös vaikutusta. Esimerkiksi ei tullut mieleen kokeilla toissa vuonna varusmiespalveluksessa johtajia, että "hei herra alikersantti, voinko pitää pienen tauon tästä lippaan vaihdon harjoittelusta, jotta saan blogitekstin julkaistua?". Kirjoittamisen vähäisyyden vuoksi onkin hyvä hieman katsastaa vielä viime vuotta ja hypätä tähän hetkeen, miten elämä luistaa.
Liityin mukaan ryhmään viime vuoden alussa ja olin aivan intoa täynnä, täysin saliharjoitteluun hurahtanut. Ruokailut sujuivat kohtuullisen hyvin minun mittapuullani ja treeni sujui. Sen aivan alkuvuoden. Kevät, kuten blogiinkin siitä kirjoittelin, meni melkoisen sumussa. Ajoittain elämässäni olen saanut todella koviakin alakuloisuus- ja ahdistuskausia, ja viime kevät oli yksi rankimmista moneen vuoteen. Koin olevani todella yksin asioiden kanssa ja arjen toimintakykyni oli todella heikko. Kävin myös kerran asiasta keskustelemassa ammattilaisen kanssa, mutta jo ensimmäisen tapaamisen perusteella koin, että en siitä tulisi saamaan hyvää asiakas-työntekijä-suhdetta. Siispä paha oloni jäi itseni ja parin läheiseni varaan.
Se oli ehkä yllättävintä, että niin harva tuntuu ymmärtävän ahdistusta, vaikka varmasti sitä kaikki kokevatkin elämänsä aikana. Jos toinen on vahvasti alakuloinen ja ahdistunut, niin niitä oireita ei poista lausahdukset, että "hymyile ja nouse ylös" tai "kyllä se kaikki vielä iloksi muuttuu". Itsellä auttoi parin läheiseni kuuntelu, vaikka he olivatkin varmasti tappiin asti kyllästyneitä samoihin jankutuksiini, ja kesän tuoma valo ja lepo. Myös muiden seura sopivasti annosteltuna oli suuri voimavara, joka sai paremmalle tuulelle.
Kesällä vointini siis koheni kaikin puolin niin sanotusti normaaliksi ja syksyn alussa puhkuin kaiken suhteen taas intoa. En tiedä, oliko kohtalon ivaa vai mitä, mutta koko syksyn ja loppuvuoden jatkui sama kierre: yksi tai kaksi hyvää treeniä alle ja sen jälkeen sairasteluputki päälle. Pahin oli heti alkusyksystä, kun sairastin noin kaksi kuukautta putkeen. Syytä sairastelulle ei löytynyt, mutta se alkoi parin viikon kovalla kurkkukivulla, jota seurasi muutaman päivän yskämaratooni ja kaiken kruunasi yli kuukauden kestänyt äänen käheys ja väsymys. Olen ehkä hivenen liikaa sellainen "kaikki tai ei mitään" -ihminen, joten kun treenaaminen estyi niin lipsuin myös ruokavaliosta rankemmalla kädellä loppuvuonna. Toki tämä taas toi yhden jojoilun lisää minun elämäntapaprosessiini, mutta tälläkään kertaa en ole menettänyt prosessiin uskoa. Tälläkin kertaa, aion tehdä kaiken paremmin.
Tällä hetkellä treenit taas sujuvat ja olen saanut ruokavaliosta taas pitkästä aikaa kiinni. Keskittyminen hyvin lyhyen aikavälin tavoitteisiin pitää motivaation ja innon oikeilla tasoilla tässä prosessissa, toki ne eivät myöskään sulje pois pitkän aikavälin tavoitteita, mutta pieniäkin onnistumisia täytyy osata arvostaa.
Seuraava teksti tulee sisältämään enemmän tunteiden pohdiskelua ja itsetutkiskelua tältä aikajaksolta.
-Riikka
Kommentit
Lähetä kommentti