Hagridin tarina

"I'm a queen crowned in my curls."

"Onpas sulla paksu tukka!" oli lapsena lausahdus, jota vihasin. Asian kuuli aina niin "uutena", kun tiettyjä rouvashenkilöitä tapasi. Lausahdus, joka heitettiin ilmoille kuin se olisi ollut joka kerta täysin uusi ihmettelyn aihe. Usein lausahdusta seurasi sellainen ärsyttävä hiusten puristelu; tukastani otettiin kiinni ja niitä hulmuteltiin ilmassa. Pieniä, mutta ärsyttäviä asioita - etenkin, kun tämä tapahtui kysymättä minulta.

Lapsuudessa hiukset eivät kuitenkaan pelannut elämässäni tuon suurempaa roolia. Ne olivat tosiaan paksut, mutta piikkisuorat. Kunnes siinä viidennellä, kuudennella luokalla hiukseni alkoivat kihartua. Ja kihartua. Ja aina vain kihartua. Minulla ei ikinä ole ollut niin sanotusti "prinsessakiharoita" eli mitään korkkiruuvia muistuttavia kiharoita, joita pidän itse äärettömän kauniina. Oma tukkani on aina ollut jokseenkin karhea ja tosiaan tuolloin, kun kiharat soivat ilmaantua päähäni, tukkani oli enemmänkin lainehtiva.

Koko lapsuusajan ja ala-asteen ajan kävin leikkauttamassa (tai siis äitini kiikutti minun tukkani leikattavaksi) tädilleni. Yläasteelle mennessä halusin välttämättä raitoja tukkaani, mutten osannut päättää vaaleasta ja tummasta niin pistettiin sitten molempia. Tuohon mennessä minulla oli ollut lyhyttä polkkatukkaa ja pitkää tukkaa, mutta seitsemännellä luokalla minulla oli keskipitkät hiukset. Tuolloin onnistuin kehittämään hiuksiini vihasuhteen.

En ole varma lähtikö vihani siitä, että aloin käydä kampaajilla ja tulin aina itkusilmin kotiin vai muista kokemuksista. Muistan yhä, että niin hilpeää, mutta samaan aikaan kuin potku vatsaan oli kuulla siskon kaverilta, että koulun yhdeksäsluokkalaiset tytöt olivat kulkeneet koulussa perässäni ilmeisesti pidemmän matkan hokien "Hagrid, Hagrid, Hagrid!". Ymmärrän kyllä hilpeän yhdennäköisyyden oman pehkoni ja Harry Potterin ystäväjättiläisen tukan välillä, mutta seitsemäsluokkalainen tyttö silti koki melkoisen turpaan vedon tuolla hetkellä. Itse en ollut koulussa onnekseni tuota peräkulkuetta huomannut, mutta jälkikäteenkin se kirpaisi mieltä - olihan yhdeksäsluokkaiset tytöt niin isoja ja siistejä!

Tuohon aikaan lempibändeihini kuului Tokio Hotel ja Cinema Bizarre. Jälkimmäisen bändin jäsenillä lähes kaikilla oli lyhyt tukka, joka oli sivuilta tai toiselta pidempi. Niinpä halusin true-fanina itsekin vastaavan hiustyylin. Kuitenkin kampaaja, jolle ehdotin tätä, ei suostunut leikkaamaan valtavaa pehkoani lyhyeksi. Se ei kuulemma olisi sopinut minulle, joten päädyimme laittamaan molemmille sivuille yksittäiset punaset raidat (varsin raju muodonmuutos, jota menin hakemaan). Jälleen kotiin päästyäni purskahdin itkuun, vaikka hiukseni olivatkin hyvät - eivät ne kuitenkaan sellaiset olleet kuin olisin itse halunnut.

Lopulta löysin kampaajan, jolla olen käynyt suurimmaksi osaksi (poikkeuksena kampaajani loma-ajat) tähän päivään asti eli sen 11 vuotta. Näen pieneksi hinnaksi mennä Kouvolassa käydessäni kampaajalle, joka osaa käsitellä tukkaani ja joka ymmärtää kuvailuistani, mitä haluan. Tiedän, ettei hiukseni ole helpoimmat "operoida", joten arvostan, kun joku sen taitaa ja jaksaa nähdä vaivaa. Hän suostui aikoinaan leikkaamaan hiukseni takaa lyhyeksi ja tuo A-mallinen leikkaus on yksi lempihiustyyleistäni elämäni aikana. Hänen luota en ole koskaan tullut kotiin itkua pidätellen ja siksi minulla onkin korkea kynnys lähteä kenenkään muun luokse leikkauttamaan tai värjäilemään hiuksiani.

Vuosien saatossa noista ajoista on ollut sitten vielä lyhyempää tukkaa, vielä pidempää tukkaa, on ollut punaista, punamustaa ja ruskeaa hiusta, nyt viimeisimpänä melko vaalea ja pitkä. Vaikka olenkin oppinut rakastamaan hiuksiani muodossa tai värissä missä tahansa, oppiminen tähän lähti melko lyhyen mallin ja punaisen sävyn avulla. Väri tuntui omalta, eikä kukaan enää hokenut, että "onpa sinulla vahva punapigmentti" eikä tullut hulmuttelemaan hiuksiani luvatta. Eikä kukaan enää verrannut Hagridiin.

Vaikka olenkin kuullut myöhemmälläkin iällä kommentteja hiuksistani laidasta laitaan, kehut saavat minut yhä hämmentymään. Vaikka tätä nykyä itse rakastan (ja jonain päivinä vihaan) omaa hieman erikoisempaa tukkaani, niin yhä toisinaan on vaikea uskoa, että se olisi jonkun muunkin mielestä kaunis. Niin niillä sanoilla, hyvillä ja huonoilla, voi olla pitkäkin elämä meidän mielissä.

-Riikka