Yksin olo

"These who fly solo have the strongest wings."

Niin paljon kuin rakastankin olla ihmisten seurassa ja ihmisten kanssa, niin vähintään yhtä paljon rakastan olla ihan vain yksin. Uskoisin, että suuri osa muistakin kokee asian samalla tavalla, muuten tunnetta on vaikea selittää tai kirjoittaa niille, jotka eivät samoin koe.

Itselläni muiden seurasta nauttiminen on vaihdellut jaksoittain läpi elämän ja vasta lukion loppuvuosina koen saaneeni siihen jonkin asteisen dynaamisen tasapainon, joka ikään kuin kelluu elämäntilanteiden mukana. Alakoulussa olin lapsille tyypilliseen tapaan jopa riippuvainenkin muiden seurasta. Toki yksinkin osasi olla, mutta silloin ei koskaan pysähtynyt ja vain ollut. Muiden seura oli houkuttelevampaa kuin yksin olo.

Ehkä toisten seuran kaipuun vuoksi yläasteen alku tuntui kuin kylmää vettä oltaisiin heitetty niskaan. Tai pikemminkin minut heitetty persniskaotteella kylmään veteen. Ensimmäisen vuoden jäin pitkälti kokonaan yksin yrityksistäni huolimatta. Minulla oli hyviä ja lojaaleja ystäviä, mutta he olivat toisessa koulussa. Vapaa-aikani meni pitkälti Paavo Pesusienen, läksyjen, väsyneenä nukkumisen ja uinnin parissa. Näin jälkeen päin ajateltuna ainut normaalina pysyvä asia oli uinti ja uimahallilla kaikki tuntui säilyvän niin sanotusti tavallisena, normaalina. Siellä unohti helposti muun maailman. Luonteeltani muutuin tuona aikana avoimesta, iloisesta ja sosiaalisesta lapsesta synkäksi, sulkeutuneeksi ja lopulta jopa muita karttavaksi teini-ikäiseksi. Kun joku viimein tuli luokseni välitunnilla, muiden kanssa olosta oli niin pitkä aika, että asia jopa ärsytti enkä osannut rakentaa keskustelua entiseen tapaan. Kuuntelin ennemmin musiikkia. Yksin oloni näinä vuosina oli yksinäisyyttä, jota en pitkälti itse ollut valinnut.

Hassua, että kahdeksannen ja yhdeksännen luokan aikana aloin palailla enemmän entistä kohti. Kiittää saan varmaan eniten muutamaa ystävääni yläasteeltani - niitä muutamaa, kenen kanssa onnistuin rakentamaan toivottavasti aina säilyvät ystävyyssuhteet, vaikka heitä tuleekin harvoin nähtyä tätä nykyä. Myös ripari oli elämässäni käännekohta. Nautin taas muiden ihmisten seurasta yhä enenevissä määrin.

2009

Lukiossa tilanne normalisoitui, vaikka koko lukion ajan minulla olikin ajatus, että ihmiset ovat aidosti mukavia vain, jos he ovat minulle mukavia - en nähnyt mitään erityistä syytä tai taka-ajatuksia, miksi joku olisi minulle mistään muusta syystä näennäisen mukava. Siispä logiikkani mukaan hän oli aidosti mukava, mikäli hän kohteli minua ystävällisesti. Lukioaikana nautin pitkälti yhtä paljon niin ihmisten seurasta kuin yksin olosta. Tuo tunne on säilynyt nämä vuodet tähän päivään asti.

Te, ketkä tunnette asian samoin kuin minä, voitte kuvitella tämän hetkisen tilanteen. Noin seitsemän kuukautta olen asunut yhdessä kymmenien ihmisten kanssa, osan kanssa vaihdellen samassa tuvassa tai teltassa, mutta käytännössä samassa "kodissa", vaikka huoneet olisivatkin erillisiä. Suurimman osan ajasta nautin muiden seurasta ja osasta on tullut jopa kuin sisaruksia.

Asetelma on kuitenkin aiheuttanut sen, että kaipaan aivan järkyttävän paljon omaa aikaa ja seuraa. Lomilla minua ei kovin usein missään keskustassa tapaa, koska tuolloin nautin yksin olosta - ainakin lomien ensimmäiset päivät. Kun pari päivää kuluu yksin ollessa, alan jälleen kaivata muiden seuraa. Uskoisin nopeasti palaavan kaipuun kumpuavan tämän hetkisestä tottumuksesta; olen viime kuukausien vuoksi tottunut ympärillä oleviin ihmismassoihin.

Koin tarvetta kirjoittaa ajatuksiani yksin olosta ja muiden seuran kaipuusta, koska tätä toisinaan vallitsevaa ristiriitaisuutta on vaikea avata muille, kun sen kertomista odotettaisiin. Tiivistäen asian yhteen lauseeseen yhä edelleen: rakastan lähes yhtä paljon olla yksin kuin ihmisten seurassa - kun on pitkään yksin tai muiden kanssa, järjettömän suuri ikävä muihin tai yksin oloon syntyy.