Tabu

"The best gift you are ever going to give someone - the permission to feel safe in their own skin. To feel worthy. To feel like they are enough."

Näin on ilmeisesti joku Hannah Brencher todennut. Vaikkei minulla olekaan mitään käryä kuka hän on, olen samaa mieltä, että kyseinen lahja on tosiaan yksiä parhaimpia, mitä toiselle voi antaa.

Tällä kertaa ajattelin kirjoittaa asiasta, joka on omasta mielestäni ollut parina viime vuotena esillä: miten toisen ylipainosta voi puhua tai miten toisen kerääntyvät ja kasvavat vatsamakkarat voi ottaa puheeksi? Vai täytyykö niitä tai ylipäätään toisen kokoa edes ottaa puheeksi?

Nah. Omasta mielestäni jokainen on oma ainutlaatuinen yksilö ja jokaisessa on jotakin upeaa, hyvää ja kaunista. Niin sisällä kuin ulkona (ehheh, jotkut yksilöt vain tekevät helvetin vaikeaksi löytää sen kuuluisan sisäisen kauneuden...). Huomattava ylipaino kuuluu kuitenkin mielestäni asioihin, josta kaikkien, joita asia koskettaa, kannattaisi keskustella. En tarkoita vastaantulevien kommentointia, vaan lähipiirin tai terveydenammattilaisten kanssa käytävää kunnioittavaa keskustelua muutostarpeesta. Tällä kertaa keskityn pikemminkin juuri lähipiirin kanssa käytävään keskusteluun. Tämä kirjoitus ei koske laihduttamista vaan elämäntapojen muuttamista ja siitä puheeksi ottoa. Tehdään myös jo tässä vaiheessa selväksi, etten koe, että kaikkien täytyisi tulla samasta muotista tai kaikilla täytyisi olla samat tavoitteet. Kauneus ei ole yhtä kuin koko. Haluaisin vain, että kaikki tuntisivat oman kehonsa kykeneväksi, terveeksi ja ennen kaikkea olonsa siinä onnelliseksi.

2014 vuoden lopulta

Annan teille esimerkin, johon vasta törmäsin. "Kyl ku tota tahtii kävelet niin ei enää pian tuu kuuma!" Ahhah. Pitikö tuon tsempata? Vai oliko se vain puhdasta vittuilua?

Mielestäni puolituttujen tai oikeastaan uusienkaan tuttavuuksien asia ei ole ottaa toisen painoa puheeksi ja ennen kaikkea sävyllä ja tarkoitusperällä on merkitystä. Mikäli haluat muistuttaa toista sadannen kerran siitä, kuinka hänen pitäisi liikkua enemmän tai mielestäsi toisen valokuvassa pilkottava helttamainen kaksari on päivän hilpein vitsi, voin kertoa, että lähestymistapasi ei toimi. En usko, että kukaan haluaa kokea omaa kroppaansa naurunalaiseksi eikä alkoholistikaan muuta tapojaan, kun kehotat heitä juomaan vähemmän.

Melkeinpä huoli on ainoita varmimpia tapoja ottaa toisen ylipaino puheeksi toista kunnioittavasti. Keskustelussa on tärkeää huomioida, missä vaiheessa muutosta toinen on: tiedostaako toinen muutostarpeensa, haluaako hän muuttua, onko hän jo aiemminkin yrittänyt muutosta, onko muutos jo alkanut... Aihe on suurimmalle osalle hyvin tulenarka ja siksi kommentit, jotka voidaan tulkita joko arvuutellen tsemppaaviksi tai suorastaan lyttäävän röyhkeiksi kannattaa jättää käyttämättä. Pahimmassa tapauksessa syöt toisen uskoa omaan kykyyn muuttua, mikäli henkilö tulkitsee kommenttisi pahimmalla mahdollisella tavalla.

Suosittelen muutoksesta ja sen puheeksi ottamisesta kiinnostuneille Koski-Jänneksen, Riittisen ja Saarnion teosta Kohti muutosta - motivointimenetelmiä päihde- ja käyttäytymisongelmiin. Mielestäni kirja on hyvää antia kaikenlaisesta muutoksesta (elämäntapamuutos, päihderiippuvuudet, haitallinen käyttäytyminen...) kiinnostuneille lähipiireille, työkentille kuin muutostarpeen kokeville itselleen.

Nykypäivänä mielestäni koko sekoitetaan ja liitetään liikaa kauneuteen, mikä on aiheuttanut, että ylipainosta (ja alipainosta?) puhumisesta on tullut jopa tabu ja epäterveellisiä käytösmalleja puolustetaan kiihkosilmissä somemyrsky pauhaten. Jotta mikään muutos on mahdollista ja pysyvää, ihmisen täytyy rakastaa itseään - sellaisena kuin on, oli tai tulee olemaan. Jokaisen terveys ja näin ollen myös paino on heidän oma asiansa, johon toisilla ei pitäisi olla tarvetta kommentoida. Mielestäni kuitenkin lähipiirillä on jopa velvollisuus ottaa toisen huolestuttavat käytösmallit puheeksi, mutta heidänkin olisi löydettävä toimivat ja ennen kaikkea toista arvostavat keinot.

-Riikka