Olkapään tuho ja nousu
"The greater the obstacle, the more glory in overcoming it."
Suhteellisen katkerana ja itseäni ruoskivana tyyppinä muistan sen muutaman sekunnin valitettavan tarkasti. Minun perässäni kulki jonossa lähes kymmenkunta innokkaita eskarilaisia kuin pienet ankanpoikaset. Seuraava este temppuradallamme olisi kannolle astuminen, mistä siirryttäisiin alitusrastille. Maha painoi tuulipuvun housuja alemmas ja minusta tuntui, että housut olivat epämukavan alhaalla kyykkimiseen; niitä pitäisi nostaa. Ajatusten kulku olikin: "kanto, tuulipuvun housut, lähestyvä maa". Kaatumisvauhtini oli niin raju, että päätin suojata käteni eli en ottanut niillä vastaan ja kierähdin kaatumaan kylki edellä. "Loistavan" tuurini ansiosta otin ylipainoisen ruhoni olkapäälläni vastaan ja sijoiltaanhan se lähti. Tämä tapahtui 2014 toukokuussa.
Kipu oli hirvittävä. En usko, että olen ikinä ollut yhtä tuskissani kuin ensimmäisen olkapään sijoiltaan menon jälkeisinä hetkinä ja mononukleoosin kourissa. Käskystä pidin olkapäätä kantositeessä muutaman viikon ja seuraavaksi lähdin serkkuni kera Turkin lämpöön. Vaikka olinkin lomalla, niin olkapäälle parin viikon "rentoutuminen" ja tanssilattialla nollailu ei ollut lomaa. Kumpparilla jaksoin kuntouttaa olkapäätä muutaman kerran viikossa ja nyt jälkikäteen viisastuneena, se oli liian vähän. Lopulta olkapää alkoi pudota pelkästä venyttelystä pois paikaltaan, kunnes se päätti asettua aloilleen useammaksi kuukaudeksi.
Luulin kaiken olevan olka-osastolla taas hyvin, kunnes treenasin kotona painosetin kanssa elokuussa 2015. Päivä oli mennyt kivasti, fiilis oli loistava. Lepotauko oli menossa pumppaussetin välissä ja kuuntelin hyvää musiikkia - aloin fiilistellä ja tanssia mukana. Yhtäkkiä korviin kantautu tuttu *RAKS* ja vasen olkani valahti alas ja eteen hervottomana. Kipua ei tuntunut, mutta epämiellyttävä paineentunne tulvahti olkaani. Tajusin heti kyykistyä kiinni painotankooni ja rentoutin käden - sain olkapääni takaisin aloilleen alle minuutissa. Edellisestä sijoiltaanmenosta oli kulunut noin puolisen vuotta, olin järkyttynyt. Illalla viestitellessäni tutun fyssarin kanssa, ymmärsin että tuo tuttu *RAKS* valutti haaveeni uinnin ja nyrkkeilyn jatkamisesta maanrakoon. Nyrkkeilykurssi olisi alkanut tuosta surkeitten sattumusten sarjasta alle kuukauden sisään ja samoin uintilisenssin olisi saanut hankkia viikon, kahden sisään. Kyseinen loppupäivä menikin siis ymmärrettävästi ulvoessa.
Pääsin yllättävän nopeasti leikkaukseen, olkapääni kiinnitettiin kolmella ankkurilla nivelkuoppaan kiinni (jos oikein olen ymmärtänyt...), jotta se pysyisi paikallaan. Käskyksi sain pitää muistaakseni kuutisen viikkoa kantosidettä ja aluksi muutamaan päivään ei päässyt suihkuunkaan. Lopulta, kun pääsi käymään kunnolla pesulla, otin ohjelmaani puntilla käymisen - pahin painajaiseni oli muuttua takaisin "löllöpalloksi"*, joka olin aiemmin ollut. Huomiotahan kantositeessä oleva treenaaja herätti, mutta kaikki osasivat varoa olkaani. Kantositeen lähtiessä ihmisiä joutui kunnolla varomaan, sillä esimerkiksi koulun käytävillä sai itse väistää vastaantulevia.
Muutaman kuukauden sain ravata puntilla tekemässä vain jalkapäiviä ja käydä kävelyillä. Juoksua olka ei pitkään aikaan leikkauksen jälkeen sietänyt, sillä siitä koituva tärähtely ei ollut hyväksi sille. Alkuun myös fyssarilla käynnit olivat turhia, ne tuli enemmin mukaan vasta kantositeen poistuessa kuvioista. Itse olin odottanut lukemani perusteella, että kuuden kuukauden jälkeen olkapää olisi taas tuliterässä ja entisensä. Asiathan ei mennyt sinne päinkään. Kävelylenkkien ja puntin lisäksi pystyin alkuun ottamaan mukaan vesijuoksun, mikä myös tuki kuntoutustani: jokaisen vesijuoksun päätteeksi jumppasin olkapäätä altaassa - vesi avitti liikeratoja. Kuminauhalla sai treenata fyssarin ohjeiden mukaan lähes joka päivä jotakin. Muutamien kuukausien jälkeen mukaan tuli uintitreenit pelkillä potkuilla ja laudalla. Seuraavaksi rintauinti, sittemmin vapaa- ja selkäuinti. Vasta kesällä eli noin 7-8 kuukauden jälkeen perhosuinti tuli kysymykseenkään. Juoksemaan pääsin juoksumatolla muistaakseni noin kolmen kuukauden jälkeen leikkauksesta.
Pääkoppa joutui siis nyt kuluvan vuoden alussa melko koville. Pelkäsin jatkuvasti painonnousua ja treenaamisen rajoittaminen toi lisähaasteita. Angiinan pelmahtaessa olkapään toveriksi vaihtoehtona oli muutaman viikon ajan vain lepo. Syömisiä sai pohtia entistä tarkemmin ja suosin valtavasti kasviksia suurena osana aamu-, väli- ja iltapaloja. Niillä oli myös suuri osuus lämpimissä ruuissani. Kaikkein vaikeimmat ajat kuitenkin selvisin lähes saman painoisena, kaikesta stressistä huolimatta.
Nyt olkapääni on voinut hyvin, leikkauksesta tulee ensi kuussa vuosi. Liikeradat ovat palautuneet lähes ennalleen, lukuun ottamatta ulkokiertoa. Voimatasot eivät ole vieläkään samoissa kuin ennen leikkausta, mutta pikkuhiljaa kova työ tuottaa tulosta. Viime lauantaina olin myös uimakisoissa itsekin uimassa, 25m selkäuintia, 50m rintauintia ja 100m sekauintia. Olkapää kesti kisasuoritukset hyvin, mutta verryttelyaltaassa sain olkapääni päälle uimarilapsen. Nyt muutaman päivän ajan olka on jälleen kipuillut kovastikin ja jää tämän viikon nähtäväksi joudunko palailemaan kuntoutuksessa taaksepäin.
Icepower ja burana 600 ovat olleet jälleen läheisiä ystäviä, mutta tämä päivä tuntuu jo paremmalta. Kuminauhajumpat ovat omaa laiskuuttani jääneet lähes olemattomiin (ei-hyvä), mutta pari kuukautta takaperin päätin tiistain olevan olkapää-/käsipäivä puntilla. Se päätös olisi pitänyt tulla minulta jo aiemmin, sillä olkapään lihasten vahvistaminen on tärkeä osa kuntoutusta, sen toimintakyvyn ylläpitämistä ja lisäämistä. Sen ei olisi pitänyt olla valintakysymys vaan itsestäänselvyys.
Tässä tämän viikonlopun ja viikon mietteet,
Riikka
*Löllöpallo= ei niinkään se kropan malli, vaan ylipainoon usein liittyvä olotila, mikä ainakin itselläni oli. Älyttömän p***** syöminen, väsyneisyys, alakuloisuus erityisesti omasta kehosta, heikohko itsetunto ja liikkumattomuus. Kaikki fyysinen ponnistelu vaikutti lähes mahdottomalta, koska "enhän minä jaksanut tai pystynyt". No ei sitä tosiaan jaksanut tai pystynyt, kun ei edes yrittänyt. Siinä siis "löllöpallous" tiivistettynä.
 |
| 2014 |
Kipu oli hirvittävä. En usko, että olen ikinä ollut yhtä tuskissani kuin ensimmäisen olkapään sijoiltaan menon jälkeisinä hetkinä ja mononukleoosin kourissa. Käskystä pidin olkapäätä kantositeessä muutaman viikon ja seuraavaksi lähdin serkkuni kera Turkin lämpöön. Vaikka olinkin lomalla, niin olkapäälle parin viikon "rentoutuminen" ja tanssilattialla nollailu ei ollut lomaa. Kumpparilla jaksoin kuntouttaa olkapäätä muutaman kerran viikossa ja nyt jälkikäteen viisastuneena, se oli liian vähän. Lopulta olkapää alkoi pudota pelkästä venyttelystä pois paikaltaan, kunnes se päätti asettua aloilleen useammaksi kuukaudeksi.
Pääsin yllättävän nopeasti leikkaukseen, olkapääni kiinnitettiin kolmella ankkurilla nivelkuoppaan kiinni (jos oikein olen ymmärtänyt...), jotta se pysyisi paikallaan. Käskyksi sain pitää muistaakseni kuutisen viikkoa kantosidettä ja aluksi muutamaan päivään ei päässyt suihkuunkaan. Lopulta, kun pääsi käymään kunnolla pesulla, otin ohjelmaani puntilla käymisen - pahin painajaiseni oli muuttua takaisin "löllöpalloksi"*, joka olin aiemmin ollut. Huomiotahan kantositeessä oleva treenaaja herätti, mutta kaikki osasivat varoa olkaani. Kantositeen lähtiessä ihmisiä joutui kunnolla varomaan, sillä esimerkiksi koulun käytävillä sai itse väistää vastaantulevia.
Muutaman kuukauden sain ravata puntilla tekemässä vain jalkapäiviä ja käydä kävelyillä. Juoksua olka ei pitkään aikaan leikkauksen jälkeen sietänyt, sillä siitä koituva tärähtely ei ollut hyväksi sille. Alkuun myös fyssarilla käynnit olivat turhia, ne tuli enemmin mukaan vasta kantositeen poistuessa kuvioista. Itse olin odottanut lukemani perusteella, että kuuden kuukauden jälkeen olkapää olisi taas tuliterässä ja entisensä. Asiathan ei mennyt sinne päinkään. Kävelylenkkien ja puntin lisäksi pystyin alkuun ottamaan mukaan vesijuoksun, mikä myös tuki kuntoutustani: jokaisen vesijuoksun päätteeksi jumppasin olkapäätä altaassa - vesi avitti liikeratoja. Kuminauhalla sai treenata fyssarin ohjeiden mukaan lähes joka päivä jotakin. Muutamien kuukausien jälkeen mukaan tuli uintitreenit pelkillä potkuilla ja laudalla. Seuraavaksi rintauinti, sittemmin vapaa- ja selkäuinti. Vasta kesällä eli noin 7-8 kuukauden jälkeen perhosuinti tuli kysymykseenkään. Juoksemaan pääsin juoksumatolla muistaakseni noin kolmen kuukauden jälkeen leikkauksesta.
Pääkoppa joutui siis nyt kuluvan vuoden alussa melko koville. Pelkäsin jatkuvasti painonnousua ja treenaamisen rajoittaminen toi lisähaasteita. Angiinan pelmahtaessa olkapään toveriksi vaihtoehtona oli muutaman viikon ajan vain lepo. Syömisiä sai pohtia entistä tarkemmin ja suosin valtavasti kasviksia suurena osana aamu-, väli- ja iltapaloja. Niillä oli myös suuri osuus lämpimissä ruuissani. Kaikkein vaikeimmat ajat kuitenkin selvisin lähes saman painoisena, kaikesta stressistä huolimatta.Nyt olkapääni on voinut hyvin, leikkauksesta tulee ensi kuussa vuosi. Liikeradat ovat palautuneet lähes ennalleen, lukuun ottamatta ulkokiertoa. Voimatasot eivät ole vieläkään samoissa kuin ennen leikkausta, mutta pikkuhiljaa kova työ tuottaa tulosta. Viime lauantaina olin myös uimakisoissa itsekin uimassa, 25m selkäuintia, 50m rintauintia ja 100m sekauintia. Olkapää kesti kisasuoritukset hyvin, mutta verryttelyaltaassa sain olkapääni päälle uimarilapsen. Nyt muutaman päivän ajan olka on jälleen kipuillut kovastikin ja jää tämän viikon nähtäväksi joudunko palailemaan kuntoutuksessa taaksepäin.
Icepower ja burana 600 ovat olleet jälleen läheisiä ystäviä, mutta tämä päivä tuntuu jo paremmalta. Kuminauhajumpat ovat omaa laiskuuttani jääneet lähes olemattomiin (ei-hyvä), mutta pari kuukautta takaperin päätin tiistain olevan olkapää-/käsipäivä puntilla. Se päätös olisi pitänyt tulla minulta jo aiemmin, sillä olkapään lihasten vahvistaminen on tärkeä osa kuntoutusta, sen toimintakyvyn ylläpitämistä ja lisäämistä. Sen ei olisi pitänyt olla valintakysymys vaan itsestäänselvyys.
Riikka
*Löllöpallo= ei niinkään se kropan malli, vaan ylipainoon usein liittyvä olotila, mikä ainakin itselläni oli. Älyttömän p***** syöminen, väsyneisyys, alakuloisuus erityisesti omasta kehosta, heikohko itsetunto ja liikkumattomuus. Kaikki fyysinen ponnistelu vaikutti lähes mahdottomalta, koska "enhän minä jaksanut tai pystynyt". No ei sitä tosiaan jaksanut tai pystynyt, kun ei edes yrittänyt. Siinä siis "löllöpallous" tiivistettynä.
Kommentit
Lähetä kommentti