Flunssapöpö !
"Hope is being able to see that there is light despite all of the darkness."
... suoraan sanottuna jonain päivinä tuo on helvetin vaikeaa muistaa, kun yksi aktiivitreenaajan pahimmista painajaisista kolkuttelee ovella - nimittäin flunssapöpö!
Koulun puolesta lähituntien kanssa on nyt ollut paljon rennompaa viime viikot (toisin sanoen niitä ei ole oikein ollut), joten minulla on ollut enemmän aikaa, jaksamista ja viitsimistä treenaamiseen. Viime viikkojen saldot on hiponut keskimäärin 10 treeniä viikossa, mikä on mielestäni paljon vielä vuoden takaiselle "löllöpallolle" (ei se ulkomuoto vain sisäinen löllöpallous - avaan tätä käsitettä tulevissa teksteissä). Juoksua, uintia, vesijuoksua, steppiä ja punttia. Juoksu tosin on pistänyt penikat ja polvet melko koville, minkä vuoksi steppiä olen vähentänyt ja käynyt sen sijaan ennemmin esimerkiksi uimassa. Lisäksi punttisali näin useana kertana viikossa (3-6) ja järjestelmällisenä tekemisenä on itselleni suoraan sanottuna taas uusi juttu.
Mutta se perhanan flunssa. Tai ylipäätään sairastelu. Viime viikolla huomasin pieniä flunssan oireiluja (saan lähes aina lievän kurkkukivun ennen räkätaudin puhkeamista), mutta koitin sivuuttaa asian muutamalla burana-C:llä. Kuitenkin loppuviikosta tunsin nenä-poskiontelo -seudulla suurempaa tukkoisuutta ja fiksuna tyttönä käväisin puntilla ja kitkutin pienen lenkin perään. Viikonloppuna saikin sitten olla enemmän hissukseen, jotta kurkku ja ääni kestäisivät uuteen viikkoon. Maanantaina olo oli parempi ja piti sitten lähteä uudestaan juoksulle - eihän minulla ollut edes lämpöä. Jokseenkin pohdin tuota valintaa, sillä tuntuu että tämä lieväkin nuha vähentää huomattavasti treenieni tehoja ja sairastelu vain jatkuu ja jatkuu.
"Kipeenä ei saisi treenata" - kyllä, kyllä. Mutta missä menee se raja? Ja mikä on se pieni psyykkeen ääni syvällä sisimmässä: "hei kyllä sinä nyt yhden ylimääräisen lepopäivän voit pitää"? Toisaalta mieli haluaisi joskus vain jäädä koko päiväksi peiton alle homehtumaan, mutta toisaalta on palo treenata yhä vain kovempaa ja vahva tahto kehittyä. Näiden kahden halun taistellessa normaali arjessakin osaa olla joskus haastavaa, saati sitten nuhaisena. Lapsuudessa kilpauintiaikoina piti startata, jos pää ei ollut kainalossa. Nykyään osaan ehkä kuunnella kroppaani paremmin (tai sitten se on vain tuo "pidä lisälepopäivä!" -ääni), mutta silti raja on mielestäni hämärä ja epäselvä: onko se kuumemittarin lukema, kurkkukipu vai nenän niisto? Itse jätän treenin väliin nuhan vuoksi, jos 1. minulla on kuumetta tai/ja 2. henki ei kulje kunnolla.
Olisi kiva kuulla, missä teillä muilla menee se raja ja millä mielin itse jätätte treenejä välistä (jos on pakko? Vai skippaatteko niitä edes?) ja miten te selviätte nuhapäivistä?
-Riikka
... suoraan sanottuna jonain päivinä tuo on helvetin vaikeaa muistaa, kun yksi aktiivitreenaajan pahimmista painajaisista kolkuttelee ovella - nimittäin flunssapöpö!
Koulun puolesta lähituntien kanssa on nyt ollut paljon rennompaa viime viikot (toisin sanoen niitä ei ole oikein ollut), joten minulla on ollut enemmän aikaa, jaksamista ja viitsimistä treenaamiseen. Viime viikkojen saldot on hiponut keskimäärin 10 treeniä viikossa, mikä on mielestäni paljon vielä vuoden takaiselle "löllöpallolle" (ei se ulkomuoto vain sisäinen löllöpallous - avaan tätä käsitettä tulevissa teksteissä). Juoksua, uintia, vesijuoksua, steppiä ja punttia. Juoksu tosin on pistänyt penikat ja polvet melko koville, minkä vuoksi steppiä olen vähentänyt ja käynyt sen sijaan ennemmin esimerkiksi uimassa. Lisäksi punttisali näin useana kertana viikossa (3-6) ja järjestelmällisenä tekemisenä on itselleni suoraan sanottuna taas uusi juttu.
"Kipeenä ei saisi treenata" - kyllä, kyllä. Mutta missä menee se raja? Ja mikä on se pieni psyykkeen ääni syvällä sisimmässä: "hei kyllä sinä nyt yhden ylimääräisen lepopäivän voit pitää"? Toisaalta mieli haluaisi joskus vain jäädä koko päiväksi peiton alle homehtumaan, mutta toisaalta on palo treenata yhä vain kovempaa ja vahva tahto kehittyä. Näiden kahden halun taistellessa normaali arjessakin osaa olla joskus haastavaa, saati sitten nuhaisena. Lapsuudessa kilpauintiaikoina piti startata, jos pää ei ollut kainalossa. Nykyään osaan ehkä kuunnella kroppaani paremmin (tai sitten se on vain tuo "pidä lisälepopäivä!" -ääni), mutta silti raja on mielestäni hämärä ja epäselvä: onko se kuumemittarin lukema, kurkkukipu vai nenän niisto? Itse jätän treenin väliin nuhan vuoksi, jos 1. minulla on kuumetta tai/ja 2. henki ei kulje kunnolla.
Olisi kiva kuulla, missä teillä muilla menee se raja ja millä mielin itse jätätte treenejä välistä (jos on pakko? Vai skippaatteko niitä edes?) ja miten te selviätte nuhapäivistä?
-Riikka
Kommentit
Lähetä kommentti