Prioriteetit
Viimeiset yli puolivuotta on saanut minut kyseenalaistamaan ja uudelleentarkastelemaan omia prioriteettejani eli toisin sanoen asioiden tärkeysjärjestystä omassa elämässäni. Hyvin pitkään, jo useamman vuoden, oma elämäni on pyörinyt työni ja hyvinvoinnin ympärillä. Omat ajatukseni hyvinvoinnissa ovat kuitenkin keskittyneet lähinnä fyysiseen suoritus- ja toimintakykyyn ja siihen, kuinka tyytyväinen tai tyytymätön olen siinä suhteessa ollut.
Kuinka pitkään sitä voi jaksaa, kun jokainen päivä vapaapäivät mukaan lukien yrittää antaa kaikkensa työlle ja itsensä kehittämiseen ja tässä samalla yrittää pitää kaikki elämän langat omissa käsissään? Vastaisin, että hyvin pitkäänkin, mutta ei loputtomiin. Itselläni tuo raja tuli vastaan viime syksynä ja pääkoppa sanoi nyt riittää.
Työorientoituneena ja itsensä kehittämisestä kiinnostuneena ihmisenä on hyvin vaikeaa ymmärtää, että elämässä tosiaan on muutakin kuin työ. Se kuulostaa näin kirjoitettuna naurettavalta ja itsestäänselvyydeltä, että eihän sitä kukaan edes voisi elää pelkästään työlleen. Kuitenkin, sitä todellisuutta on tullut itsekin elettyä - en edes tiedä kuinka pitkään. Vasta nyt tosiaan vuoden sisään olen alkanut pohtia sitä, kuka olen työni ulkopuolella, sillä olen rakentanut hyvin pitkään omaa identiteettiäni sen pohjalle.
Olen luonteeltani melkoisen kiltti tapaus ja rakastan sitä, mitä teen. Muun muassa nuo ominaisuudet ajoivat minua hitaasti, mutta varmasti kohti työuupumusta. Voimavarani olivat syksyllä kadoksissa. Nyt tilanne on jokseenkin parempi - viimeinen pohjakosketus eli kriisi perheeni sisällä havahdutti. Tuo kriisi lähensi perhettäni ja toi sekä tätini että läheisimmät ystäväni uudelleen lähemmäksi. Tilanne on nyt palautunut hyväksi ja kaikki on jälleen melko hyvin, mutta kyllä asiaan liittyvät ajatukset tulevat yhä usein iltaisin vierailulle nukkumaan käydessä. Pitkään olen pohtinut, kuka olen työni ulkopuolella (kuten ylempänä mainitsin), mutta vasta nyt olen ymmärtänyt, että todellisuudessa minulla ei olisi mitään ilman läheisiäni.
Havahtuminen toi mukanaan entistä tiiviimpää yhteydenpitoa läheisiini. Olen itse pitkälti introvertin ja ekstrovertin välimuoto: tarvitsen paljon vuorovaikutusta muiden ihmisten kanssa, mutta tarvitsen yhtä paljon yksinoloa, jotta voin ladata akkujani. Kuitenkin, olen kaikessa sosiaalisessa työssäni ja perusarjessani unohtanut, että minulla on elämässäni myös ihmisiä, joiden kanssa yhdessä olo on minulle yhtä luonnollista ja vaivatonta kuin hengittäminen. Myönnän rehellisesti, että olen varmastikin heitä laiminlyönyt pitkään, enkä ole ollut niin läsnä kuin pitäisi. Koen, että tämänkin osalta asiat ovat ajautumassa oikeille uomille pikkuhiljaa.
Monta vuotta keskityin siihen, että tekisin joka päivä jotakin, mikä edistää terveyttäni - keskittyen juuri nimenomaan siihen fyysiseen puoleen. Vaikka sekin olisi nimenomaan juuri minulle tärkeää, oikeasti minulle on tärkeämpää yrittää joka päivä olla yhteyksissä johonkuhun itselleni rakkaaseen ihmiseen ja näyttää, että minä välitän.
Kaikessa tunteiden tuoksinassa ja myllytyksen keskellä olen myös huomannut, että kun voimavarat on ajettu tyhjäksi, olen jättänyt ikäviä tuntemuksia käsittelemättä tai vaihtoehtoisesti minulla on ollut haitallisia tapoja käsitellä niitä. Pikkuhiljaa yritän myös muuttaa toimintamallejani niin, että saisin jälleen varattua aikaa kauemmas kantaviin tapoihin; kuten maalaukseen, lukemiseen, liikuntaan... Nyt kuitenkin olen turvautunut pitkästä aikaa kirjoittamiseen ja se on tuonut minulle vapauden tunnetta ja helpotusta.
Koen, että jokaiselle tekisi hyvää ajoittain pysähtyä ja miettiä omia prioriteettejään. Käyttääkö sitä omat resurssinsa asioihin, jotka ovat omassa elämässä todella arvokkaita ja mitä ne itselleen tärkeät asiat oikeastaan edes ovat.
-Riikka
Kuinka pitkään sitä voi jaksaa, kun jokainen päivä vapaapäivät mukaan lukien yrittää antaa kaikkensa työlle ja itsensä kehittämiseen ja tässä samalla yrittää pitää kaikki elämän langat omissa käsissään? Vastaisin, että hyvin pitkäänkin, mutta ei loputtomiin. Itselläni tuo raja tuli vastaan viime syksynä ja pääkoppa sanoi nyt riittää.
Työorientoituneena ja itsensä kehittämisestä kiinnostuneena ihmisenä on hyvin vaikeaa ymmärtää, että elämässä tosiaan on muutakin kuin työ. Se kuulostaa näin kirjoitettuna naurettavalta ja itsestäänselvyydeltä, että eihän sitä kukaan edes voisi elää pelkästään työlleen. Kuitenkin, sitä todellisuutta on tullut itsekin elettyä - en edes tiedä kuinka pitkään. Vasta nyt tosiaan vuoden sisään olen alkanut pohtia sitä, kuka olen työni ulkopuolella, sillä olen rakentanut hyvin pitkään omaa identiteettiäni sen pohjalle.
Olen luonteeltani melkoisen kiltti tapaus ja rakastan sitä, mitä teen. Muun muassa nuo ominaisuudet ajoivat minua hitaasti, mutta varmasti kohti työuupumusta. Voimavarani olivat syksyllä kadoksissa. Nyt tilanne on jokseenkin parempi - viimeinen pohjakosketus eli kriisi perheeni sisällä havahdutti. Tuo kriisi lähensi perhettäni ja toi sekä tätini että läheisimmät ystäväni uudelleen lähemmäksi. Tilanne on nyt palautunut hyväksi ja kaikki on jälleen melko hyvin, mutta kyllä asiaan liittyvät ajatukset tulevat yhä usein iltaisin vierailulle nukkumaan käydessä. Pitkään olen pohtinut, kuka olen työni ulkopuolella (kuten ylempänä mainitsin), mutta vasta nyt olen ymmärtänyt, että todellisuudessa minulla ei olisi mitään ilman läheisiäni.
Havahtuminen toi mukanaan entistä tiiviimpää yhteydenpitoa läheisiini. Olen itse pitkälti introvertin ja ekstrovertin välimuoto: tarvitsen paljon vuorovaikutusta muiden ihmisten kanssa, mutta tarvitsen yhtä paljon yksinoloa, jotta voin ladata akkujani. Kuitenkin, olen kaikessa sosiaalisessa työssäni ja perusarjessani unohtanut, että minulla on elämässäni myös ihmisiä, joiden kanssa yhdessä olo on minulle yhtä luonnollista ja vaivatonta kuin hengittäminen. Myönnän rehellisesti, että olen varmastikin heitä laiminlyönyt pitkään, enkä ole ollut niin läsnä kuin pitäisi. Koen, että tämänkin osalta asiat ovat ajautumassa oikeille uomille pikkuhiljaa.
Monta vuotta keskityin siihen, että tekisin joka päivä jotakin, mikä edistää terveyttäni - keskittyen juuri nimenomaan siihen fyysiseen puoleen. Vaikka sekin olisi nimenomaan juuri minulle tärkeää, oikeasti minulle on tärkeämpää yrittää joka päivä olla yhteyksissä johonkuhun itselleni rakkaaseen ihmiseen ja näyttää, että minä välitän.
Kaikessa tunteiden tuoksinassa ja myllytyksen keskellä olen myös huomannut, että kun voimavarat on ajettu tyhjäksi, olen jättänyt ikäviä tuntemuksia käsittelemättä tai vaihtoehtoisesti minulla on ollut haitallisia tapoja käsitellä niitä. Pikkuhiljaa yritän myös muuttaa toimintamallejani niin, että saisin jälleen varattua aikaa kauemmas kantaviin tapoihin; kuten maalaukseen, lukemiseen, liikuntaan... Nyt kuitenkin olen turvautunut pitkästä aikaa kirjoittamiseen ja se on tuonut minulle vapauden tunnetta ja helpotusta.
Koen, että jokaiselle tekisi hyvää ajoittain pysähtyä ja miettiä omia prioriteettejään. Käyttääkö sitä omat resurssinsa asioihin, jotka ovat omassa elämässä todella arvokkaita ja mitä ne itselleen tärkeät asiat oikeastaan edes ovat.
-Riikka
Kommentit
Lähetä kommentti