Mitä minulle jää?
Poikkeuksellisesti en aloita tätä kirjoitusta millään aforismilla tai mietelauseella.
En tiedä, aionko tätä koko kirjoitusta edes julkaista, sillä tämän pelkkä kirjoittaminen menee itselläni ihon alle. Kuitenkin, itselleni on aina ollut helpompaa kirjoittaa kuin puhua ja jossain vaiheessa tulee aina se piste, kun on päästettävä tunteet ulos - niin ne "hyvät kuin huonotkin", vaikka harva tunne onkaan niin mustavalkoinen. Jokaisen oikeus tässä nykyisessä somen paljoudessa on valta valita itse, mitä kertoo ja julkaisee itsestään ja omista asioistaan. Itse olen omalla mittapuullani viettänyt somehiljaisuutta suhteellisen pitkään - tiedä sitten, jatkanko tällä vähäisemmällä linjalla pitkäänkin vai en, mutta sekin valta on minulla itselläni.
Tekee mieli kirkua ääneen. Päästää ulos se huuto, mikä nyt on jo monta raastavaa viikkoa kuulunut oman pään sisällä vavisuttaen koko mieltä. Mutta se ääni ei vain kanna ulos asti ja päälle päin se lamaantunut olo ei näy - se ei näyttäydy edes läheisimmilleni kuin pienien asioiden kautta ja niihin tarttuminen lipuu heidän otteestaan kuin vesi. Muidenkin voimavarat menee omaan jaksamiseen ja elämään ja tosiaan vedestä on oikeasti vaikea pitää kiinni.
Kurkkua kuristaa ja kyyneleet etsii ulospääsyä. Tahtoisin vain siihen syliin, mihin en nyt pääse. Luotan silti nyt, että tulen siihen vielä pääsemään ja se halaus saa minut taas eheäksi ja herättää tästä painajaisesta. Pahinta on tietää, että aika on julma ja säälimätön: elämäni pahimmat koetukset ovat vielä edessä, ja se on sitä normaalia elämää ja kiertokulkua. Kuitenkin, noiden koetusten aika ei ole vielä. Sitä ajatusta vaalin iltaisin nukkumaan käydessä. Aikaa on edes tämä hetki, tässä ja nyt.
Sen sijaan, että viime viikot olisivat herättäneet vaistomaisen taistelureaktion, olen toiminut lähinnä autopilotilla ja hiljaa mielessäni vaipunut syvemmälle. Ilmiö on sinänsä harmillinen, sillä kuvaannollisesti olin jo se lahnan ryökäle tai sinnikäs plankton, joka polskutteli auringon säteiden leikittelemässä vedessä kohti pintaa.
Jotkin tunteet ja ajatukset ovat hetken viehätyksessä helpompi lukita mielessä olevaan laatikkoon, jotta ne tunteet eivät pääse musertamaan ja itse ei tarvitse pelätä luhistumista. Ongelma on kuitenkin siinä, kun tuon laatikon avaimen hävittää ja ne tunteet jäävätkin sinne laatikkoon - silloin tietää, että on jollain tapaa lukossa ja ne tunteet ovat yhä sinussa piilossa. Ja et saa sitä kaihertavaa tunnemöykkyä ulos.
Tiedän, että kirjoitukseni poikkeaa aiemmista niin ajoituksen kuin varmaan selkokielisyyden ja ymmärrettävyydenkin puolesta. Tiedän myös, että osa määrittää muita heidän tuotostensa perusteella - oli kyse sitten vaikka somesisällöstä tai blogiteksteistä. Tärkeää kuitenkin on se, miten me itse määritämme itsemme - minä en määritä itseäni vain tekemisieni tai aikaansaannoksieni kautta, enkä esimerkiksi tämän kirjoituksen taustalla olevien tuntemustenkaan kautta. Ihmiset ovat paljon muutakin.
Langat, jotka saavat minut toimimaan edes autopilotilla ja olemaan tässä ja nyt, on kudottu toivosta. Toivosta ja odotuksesta siitä rakkaimmasta halauksesta, joka koittaa kaikeksi onneksi lähiviikkoina. Entä mitä minulle jää, kun en enää pääse tuohon syliin? Toivo siitä, että ehkä vielä joskus, jossain muussa ajassa.
-Riikka
En tiedä, aionko tätä koko kirjoitusta edes julkaista, sillä tämän pelkkä kirjoittaminen menee itselläni ihon alle. Kuitenkin, itselleni on aina ollut helpompaa kirjoittaa kuin puhua ja jossain vaiheessa tulee aina se piste, kun on päästettävä tunteet ulos - niin ne "hyvät kuin huonotkin", vaikka harva tunne onkaan niin mustavalkoinen. Jokaisen oikeus tässä nykyisessä somen paljoudessa on valta valita itse, mitä kertoo ja julkaisee itsestään ja omista asioistaan. Itse olen omalla mittapuullani viettänyt somehiljaisuutta suhteellisen pitkään - tiedä sitten, jatkanko tällä vähäisemmällä linjalla pitkäänkin vai en, mutta sekin valta on minulla itselläni.
Tekee mieli kirkua ääneen. Päästää ulos se huuto, mikä nyt on jo monta raastavaa viikkoa kuulunut oman pään sisällä vavisuttaen koko mieltä. Mutta se ääni ei vain kanna ulos asti ja päälle päin se lamaantunut olo ei näy - se ei näyttäydy edes läheisimmilleni kuin pienien asioiden kautta ja niihin tarttuminen lipuu heidän otteestaan kuin vesi. Muidenkin voimavarat menee omaan jaksamiseen ja elämään ja tosiaan vedestä on oikeasti vaikea pitää kiinni.
Kurkkua kuristaa ja kyyneleet etsii ulospääsyä. Tahtoisin vain siihen syliin, mihin en nyt pääse. Luotan silti nyt, että tulen siihen vielä pääsemään ja se halaus saa minut taas eheäksi ja herättää tästä painajaisesta. Pahinta on tietää, että aika on julma ja säälimätön: elämäni pahimmat koetukset ovat vielä edessä, ja se on sitä normaalia elämää ja kiertokulkua. Kuitenkin, noiden koetusten aika ei ole vielä. Sitä ajatusta vaalin iltaisin nukkumaan käydessä. Aikaa on edes tämä hetki, tässä ja nyt.
Sen sijaan, että viime viikot olisivat herättäneet vaistomaisen taistelureaktion, olen toiminut lähinnä autopilotilla ja hiljaa mielessäni vaipunut syvemmälle. Ilmiö on sinänsä harmillinen, sillä kuvaannollisesti olin jo se lahnan ryökäle tai sinnikäs plankton, joka polskutteli auringon säteiden leikittelemässä vedessä kohti pintaa.
Jotkin tunteet ja ajatukset ovat hetken viehätyksessä helpompi lukita mielessä olevaan laatikkoon, jotta ne tunteet eivät pääse musertamaan ja itse ei tarvitse pelätä luhistumista. Ongelma on kuitenkin siinä, kun tuon laatikon avaimen hävittää ja ne tunteet jäävätkin sinne laatikkoon - silloin tietää, että on jollain tapaa lukossa ja ne tunteet ovat yhä sinussa piilossa. Ja et saa sitä kaihertavaa tunnemöykkyä ulos.
Langat, jotka saavat minut toimimaan edes autopilotilla ja olemaan tässä ja nyt, on kudottu toivosta. Toivosta ja odotuksesta siitä rakkaimmasta halauksesta, joka koittaa kaikeksi onneksi lähiviikkoina. Entä mitä minulle jää, kun en enää pääse tuohon syliin? Toivo siitä, että ehkä vielä joskus, jossain muussa ajassa.
-Riikka
Kommentit
Lähetä kommentti