Sumussa
"You're a diamond, dear. They can't break you."
Olen yrittänyt nyt lähiviikkoina monesti kirjoittaa, mutta ajatuksista ja aikomuksista huolimatta kirjoittaminen on tuntunut mahdottomalta tehtävältä. Sama ongelma kuin aiemminkin eli ajatusten järkevä muotoilu on tuntunut liian vaativalta ja fiilisten kanavoiminen ei ole onnistunut kirjoittamalla. Näin reilu kuuden vuoden jälkeen tartuin kuitenkin lyijykyniin ja löysin kotoa reilun kokoisen pahvin palan - kuin teinivuosina, sain kulutettua aikaa ja kanavoitua ajatukset paperille piirtämällä.
Viime viikot ovat menneet hieman sumussa ja punainen lanka on tuntunut olevan kadoksissa ihan perusarjessakin, mutta pikkuhiljaa alan taas saada langan osista jotain otetta. Tuonne sumuun tuppaa vain eksymään kovin herkästi, kun pohdiskelee asioita liikaa erityisesti yöaikaan ja kokee pienimmätkin asiat suurin tuntein. Tuo kyllä kuulostaa itsestänikin aikamoiselta oravanpyörältä, sillä mitä huonommin sitä nukkuu, niin sitä herkemmäksi tunneanturitkin menevät. Lähiviikot ovat olleet siis helppoa aikaa ihmiselle, jolla on heikko tunnesäätely (nope).
Omiin suurimpiin synteihini itseäni kohtaan tässä elämässä lukeutuu yhä reagoiminen liian voimakkaasti muiden peilaamiseen. Muut toimivat meille niin sanotusti peileinä itsestämme, heidän toimintansa, reagoimisensa ja mielipiteensä kertovat jotakin meistä - eri asia viestittääkö nuo mainitsemani asiat meille totuutta sinne päinkään (suurin osa meistä on varmaan käynyt joissakin huvipuistojen peilisaleissa, joissa on jos jonkinlaisia hassunhauskoja ja vääristäviä peilejä). Mainitsemani ylireagointi ja tunneherkkyys liittyy onneksi vain ihmisiin, jotka koen itse läheisiksi eli ei siis todellakaan kaikkiin. Kuitenkin lopputulos on yhä huono yhtälö, kun kuten olen aiemminkin maininnut, kiinnyn liian helposti ja nopeasti ihmisiin. Positiivinen puoli tällaisissakin "aikuisiän" minäkäsityksen horjutuksissa on se, että sitä on nyt tuhlannut joitakin iltoja pohtimiseen siitä, että millaista kuvaa sitä itse viestittää muille heistä itsestään - mielestäni hyvä lisää hyvää kuvaamassani vuorovaikutuksessa.
Viime viikolla sain käytyä salilla taas normaalisti parin viikon kevennysten jälkeen, ruokahalu on palaillut ja ihmisten näkeminen on tehnyt hyvää. Varmasti elämäni onnellisimpia hetkiä koin viime lauantaina, kun kummityttöni sai vihdoin viimein nimen ja päivä meni häntä juhliessa. Sitä on vaikea kuvailla edes sanoin, kuinka jonkun kasvot ja pienetkin eleet voivat herättää niin suurta onnellisuutta ja kiitollisuutta.
-Riikka
Olen yrittänyt nyt lähiviikkoina monesti kirjoittaa, mutta ajatuksista ja aikomuksista huolimatta kirjoittaminen on tuntunut mahdottomalta tehtävältä. Sama ongelma kuin aiemminkin eli ajatusten järkevä muotoilu on tuntunut liian vaativalta ja fiilisten kanavoiminen ei ole onnistunut kirjoittamalla. Näin reilu kuuden vuoden jälkeen tartuin kuitenkin lyijykyniin ja löysin kotoa reilun kokoisen pahvin palan - kuin teinivuosina, sain kulutettua aikaa ja kanavoitua ajatukset paperille piirtämällä.
Omiin suurimpiin synteihini itseäni kohtaan tässä elämässä lukeutuu yhä reagoiminen liian voimakkaasti muiden peilaamiseen. Muut toimivat meille niin sanotusti peileinä itsestämme, heidän toimintansa, reagoimisensa ja mielipiteensä kertovat jotakin meistä - eri asia viestittääkö nuo mainitsemani asiat meille totuutta sinne päinkään (suurin osa meistä on varmaan käynyt joissakin huvipuistojen peilisaleissa, joissa on jos jonkinlaisia hassunhauskoja ja vääristäviä peilejä). Mainitsemani ylireagointi ja tunneherkkyys liittyy onneksi vain ihmisiin, jotka koen itse läheisiksi eli ei siis todellakaan kaikkiin. Kuitenkin lopputulos on yhä huono yhtälö, kun kuten olen aiemminkin maininnut, kiinnyn liian helposti ja nopeasti ihmisiin. Positiivinen puoli tällaisissakin "aikuisiän" minäkäsityksen horjutuksissa on se, että sitä on nyt tuhlannut joitakin iltoja pohtimiseen siitä, että millaista kuvaa sitä itse viestittää muille heistä itsestään - mielestäni hyvä lisää hyvää kuvaamassani vuorovaikutuksessa.
Viime viikolla sain käytyä salilla taas normaalisti parin viikon kevennysten jälkeen, ruokahalu on palaillut ja ihmisten näkeminen on tehnyt hyvää. Varmasti elämäni onnellisimpia hetkiä koin viime lauantaina, kun kummityttöni sai vihdoin viimein nimen ja päivä meni häntä juhliessa. Sitä on vaikea kuvailla edes sanoin, kuinka jonkun kasvot ja pienetkin eleet voivat herättää niin suurta onnellisuutta ja kiitollisuutta.
-Riikka
Kommentit
Lähetä kommentti