"The trouble is, you think you have time." - Buddha
Tuntuu taas kuluneen pitkä aika, että on saanut aikaiseksi kirjoitella mietteitä ylös. Sen sijaan olen tainnut omia syvällisiä, kaikkia kiinnostavia (not) pohdintojani purkaa snapchatin puolella. Silti mitään konkreettista, yksittäistä aihetta ei ole pulpahtanut suoranaisesti mieleeni kirjoitettavaksi, vain pieniä tunneläikähdyksiä sieltä sun täältä.
Kokonaisen, laajan ja valtavan tunnekirjon vuoristoradastahan saan "nauttia" lähes joka päivä eli tunteiden ja fiiliksen puuttumisesta lyhyt kirjoitustauko ei ole johtunut, vaan ainoastaankin juuri siitä, että ajatukset ovat kirmanneet omaa vauhtia ja vuoristoradan kyyti on heittänyt usein juuri myöhään iltaisin suoraa-pudotusta-pää-alaspäin. En oikein tiedä, miten sitä pään sisäistä myrskyä muuten kuvailisi.
 |
| Siskon babyshower-kakku, huikea taidonnäyte Maria Salmiselta |
Viime viikko oli treenauksen ja aikaansaamisen suhteen äärimmäisen huono. Suoraan sanottuna se oli vain nuo asiat huomioiden täysin paska viikko. Seuraava lauseeni kuvastaakin sitä, että vaikka elämässäni urheilu pelaakin suurta roolia tällä hetkellä, niin tässäkin hetkessä on paljon enemmästä kyse ja elämässä on paljon muutakin kuin perusarki, treenaaminen tai tuotteliaisuus. Kyseinen viikko eli viime viikko oli koko elämäni ajanjaksolla kokonaisuutena tähän asti yksi merkittävimmistä, koskettavimmista ja mahtavimmista viikoista. Viikko sitten maanantaina minusta tuli
täti. Kirjoitan tätä onnen kyyneleet silmissä, vaikka se kuulostaa omaakin korvaani jopa kornilta. Mutta minusta viimein, ihan oikeasti tuli
täti. Sukuumme on kyllä viime vuosina syntynyt aivan ihastuttavia lapsia, mutta tämä pienokainen oli ensimmäinen, kenelle olen näin läheistä sukua. Lisäksi pääsin näkemään kyseisen ihanuuden neljän päivän ikäisenä - en ole ikinä nähnyt saati pitänyt niin pientä ihmistä sylissäni. Elämä oli siis viime viikolla samaan aikaan niin kaunista, suurta ja juuri siinä hetkessä tapahtuvaa.
  |
| Marras 17 vs. Maalis 18, kasvot hieman kaventunu, vaikka paino pysynyt aikalailla samana |
Ja mitä tulee tosiaan tuohon minun perusarkeen, niin hurahdushan siis on tapahtunut. Kuten aiemmin olen tänne kirjoittanut, liityin tuossa tammikuussa tuttuni fitnesstiimin harrasteryhmään ja siihen sitten olen täysin uppoutunut nyt reilu kuukauden aikana. Perusarki siis pyörii omien töiden ja vapaa-aika saliharrastuksen ympärillä. Välillä joinakin päivinä puuduttaa, kun huomaan, etten osaa oikein mitään tehdä puoliteholla (se on kaikki tai ei mitään), mikä näkyy myös siellä pään sisällä. Mietin joka päivä paljon työasioita sekä omaa kuntoilua. Itselläni on korkeita tavoitteita ja motivaatio on korkealla, mutta esimerkiksi viime viikko oli näiden asioiden takia myös suhteellisen raskas. Kun into on kova ja on juuri niitä tavoitteita ja vaikka ne olisi pilkottukin välitavoitteisiin, niin tuskastumista tulee joinakin päivinä. Se iskee niinä hetkinä rajusti, kun huomaa, että "hetkinen, onko tämä nyt minun oma parhaani? Nope.". Oman parhaan antaminen on piirre, mitä rakastan niin itsessäni kuin muissa, mutta ei kukaan ihminen ole kone, joka pystyisi aivan joka sekunti repimään itsestään sen 100%. Sitä voi tehdä kyllä joidenkin ajanjaksojen ajan, mutta ei koko elämää ja joka sekunti. Ja juuri ne hetket, kun sen itse ymmärtää, että omasta tahdosta riippumatta "et nyt yritä
täysillä", sitä tuskastuu ja saattaa saada itsensä kiinni jopa itsensä syyllistämisestä.
 |
| Tämän hetken koko ja landepaukku -tyyli |
Kun tätä oman tekstin loppuosaa tässä lueskelee uudestaan ja uudestaan, niin huomaan, että "armollisuus itseä kohtaan" on yhä suurimpia kehitettäviä asioita omassa mielessäni. Niille, ketkä vaativat itseltään jotakin tiettyä toimintatasoa tai ylipäätään vaativat itseltään
mitään, tuo on useimmiten helpommin sanottu kuin tehty ja sisäistetty.
-Riikka
Kommentit
Lähetä kommentti