Fairytale gone bad
"H.O.P.E. - Hold on, pain ends."
Minulla oli viime viikkoina väsätty lähes valmis teksti aikataulutuksesta ja sen ongelmista, mutta tämä otsikko tiivistää paremmin ajatukseni. "Fairytale gone bad" - joskus sitä tajuaa, kuinka hyvin asiat olivat ennen kuin ne lähtivät menemään pieleen.
Jokseenkin ironista, että olen jahdannut terveyttä ja terveellistä elämää yli vuoden ja yhden viruksen tullessa ymmärrän viimein tuon kaiken olleen jo riittävää. Toki, haluan yhä kehittyä ja olla parempi - saada harrastuksissani parempia tuloksia. Mutta olen kuitenkin jo perusterve, minkä uskon olleen aivan alkuperäinen ajatukseni ja tavoitteeni aloittaessani muuttamaan elämäntapojani. Muutkin niin stressaavilta tuntuneet asiat ovat olleet jo paremmin kuin hyvin: minulla on koti, katto pään päällä, ihania ja mahtavia ihmisiä jakamassa elämänpolkuni, ruokaa, opiskelupaikka ja mahdollisuus haaveilla ja työstää tulevaisuutta. Tunne, että "näin on hyvä" ja lähes täydellinen hyväksyminen itsestä (en usko, että kukaan on ikinä täysin 110% tyytyväinen itseensä - tai hyvän ystäväni sanoin: "kehitys loppuu tyytyväisyyteen") ovat huojentavia ja helpottavia tuntemuksia.
En ole ikinä ollut yötä sairaalassa ennen tätä viikkoa. Diagnoosini olikin vähäpätöinen pusutauti, josta usein puhutaan kevyesti enkä sitä itsekään pidä suuren luokan tautina. Oireeni ovat olleet hyvin samanlaisia kuin krapulassa, tosin ne kerrottuna vähintään viidellätoista: ääretön pahoinvointi, vatsakipu, pääkipu, kuumakylmäaallot, raajojen kolotus, lämmön hyppiminen alilämmöstä suht korkeaan kuumeeseen... Koko härdelli alkoi 10 päivää sitten keskiviikkona alilämmöllä ja vatsan sekavuudella, josta tauti nostikin kuumeen jo samana päivänä. Kaulan/leuan seudun imusolmukkeet minulla on ollut lievästi kipeät vasta lähipäivinä ja nielu ei ole ollut vielä kipeä ollenkaan (*kop kop*). Seitsemän päivää olen kärsinyt myös närästyksestä ja "röyhtäilystä" - pelko refluksitaudista heräsi eilen kotiuduttuani sairaalasta.
Vaikka tautini ei olekaan mikään tappava virus (tietääkseni) niin joinain öinä siltä on tuntunut ja vei se minut tiputukseen asti kolmeksi yöksi. Treenaamiseni ja tavoitteideni kannalta homma ajoittui huonosti kaikella tapaa, mutta itseni ja terveyteni arvostamisen kannalta tämä on ollut hyvä herätys todelliseen maailmaan. Kun diagnoosia ei ollut ja lääkäritkään eivät osanneet sanoa, mikä minulla on, pelko oli kovaa ja aitoa. Pessimisteen tapaani pelkäsin tietysti pahinta ja tuli ajateltua paljon viime viikon alkua, jolloin oloni oli oikeasti hyvä ja tunsin itseni terveeksi.
Toivon itseltäni jatkossa enemmän asioiden suhteuttamista oikeaan mittakaavaan, erityisesti terveysasioissa. Uskon ja joidenkin kohdalta tiedän, että myös muilla on siinä parantamisen varaa. Asian oppiminen ei vaikuta niinkään muiden elämään, vaan parhaimmassa tapauksessa omaan elämänlaatuun ja oppii arvostamaan "heikompiakin" hetkiä, kun ymmärtää, ettei tässä sen suurempaa hätää ole.
-Riikka
Minulla oli viime viikkoina väsätty lähes valmis teksti aikataulutuksesta ja sen ongelmista, mutta tämä otsikko tiivistää paremmin ajatukseni. "Fairytale gone bad" - joskus sitä tajuaa, kuinka hyvin asiat olivat ennen kuin ne lähtivät menemään pieleen.
Jokseenkin ironista, että olen jahdannut terveyttä ja terveellistä elämää yli vuoden ja yhden viruksen tullessa ymmärrän viimein tuon kaiken olleen jo riittävää. Toki, haluan yhä kehittyä ja olla parempi - saada harrastuksissani parempia tuloksia. Mutta olen kuitenkin jo perusterve, minkä uskon olleen aivan alkuperäinen ajatukseni ja tavoitteeni aloittaessani muuttamaan elämäntapojani. Muutkin niin stressaavilta tuntuneet asiat ovat olleet jo paremmin kuin hyvin: minulla on koti, katto pään päällä, ihania ja mahtavia ihmisiä jakamassa elämänpolkuni, ruokaa, opiskelupaikka ja mahdollisuus haaveilla ja työstää tulevaisuutta. Tunne, että "näin on hyvä" ja lähes täydellinen hyväksyminen itsestä (en usko, että kukaan on ikinä täysin 110% tyytyväinen itseensä - tai hyvän ystäväni sanoin: "kehitys loppuu tyytyväisyyteen") ovat huojentavia ja helpottavia tuntemuksia.
En ole ikinä ollut yötä sairaalassa ennen tätä viikkoa. Diagnoosini olikin vähäpätöinen pusutauti, josta usein puhutaan kevyesti enkä sitä itsekään pidä suuren luokan tautina. Oireeni ovat olleet hyvin samanlaisia kuin krapulassa, tosin ne kerrottuna vähintään viidellätoista: ääretön pahoinvointi, vatsakipu, pääkipu, kuumakylmäaallot, raajojen kolotus, lämmön hyppiminen alilämmöstä suht korkeaan kuumeeseen... Koko härdelli alkoi 10 päivää sitten keskiviikkona alilämmöllä ja vatsan sekavuudella, josta tauti nostikin kuumeen jo samana päivänä. Kaulan/leuan seudun imusolmukkeet minulla on ollut lievästi kipeät vasta lähipäivinä ja nielu ei ole ollut vielä kipeä ollenkaan (*kop kop*). Seitsemän päivää olen kärsinyt myös närästyksestä ja "röyhtäilystä" - pelko refluksitaudista heräsi eilen kotiuduttuani sairaalasta.
Vaikka tautini ei olekaan mikään tappava virus (tietääkseni) niin joinain öinä siltä on tuntunut ja vei se minut tiputukseen asti kolmeksi yöksi. Treenaamiseni ja tavoitteideni kannalta homma ajoittui huonosti kaikella tapaa, mutta itseni ja terveyteni arvostamisen kannalta tämä on ollut hyvä herätys todelliseen maailmaan. Kun diagnoosia ei ollut ja lääkäritkään eivät osanneet sanoa, mikä minulla on, pelko oli kovaa ja aitoa. Pessimisteen tapaani pelkäsin tietysti pahinta ja tuli ajateltua paljon viime viikon alkua, jolloin oloni oli oikeasti hyvä ja tunsin itseni terveeksi.
Toivon itseltäni jatkossa enemmän asioiden suhteuttamista oikeaan mittakaavaan, erityisesti terveysasioissa. Uskon ja joidenkin kohdalta tiedän, että myös muilla on siinä parantamisen varaa. Asian oppiminen ei vaikuta niinkään muiden elämään, vaan parhaimmassa tapauksessa omaan elämänlaatuun ja oppii arvostamaan "heikompiakin" hetkiä, kun ymmärtää, ettei tässä sen suurempaa hätää ole.
-Riikka
Kommentit
Lähetä kommentti