Kohti tasapainoa

Viimeiset yli puolivuotta on saanut minut kyseenalaistamaan ja uudelleentarkastelemaan omia prioriteettejani eli toisin sanoen asioiden tärkeysjärjestystä omassa elämässäni. Hyvin pitkään, jo useamman vuoden, oma elämäni on pyörinyt työni ja hyvinvoinnin ympärillä. Omat ajatukseni hyvinvoinnissa ovat kuitenkin keskittyneet lähinnä fyysiseen suoritus- ja toimintakykyyn ja siihen, kuinka tyytyväinen tai tyytymätön olen siinä suhteessa ollut. Kuinka pitkään sitä voi jaksaa, kun jokainen päivä vapaapäivät mukaan lukien yrittää antaa kaikkensa työlle ja itsensä kehittämiseen ja tässä samalla yrittää pitää kaikki elämän langat omissa käsissään? Vastaisin, että hyvin pitkäänkin, mutta ei loputtomiin. Itselläni tuo raja tuli vastaan viime syksynä ja pääkoppa sanoi nyt riittää. Työorientoituneena ja itsensä kehittämisestä kiinnostuneena ihmisenä on hyvin vaikeaa ymmärtää, että elämässä tosiaan on muutakin kuin työ. Se kuulostaa näin kirjoitettuna naurettavalta ja itsestäänselvyydeltä, e...

Poikkeuksellisesti en aloita tätä kirjoitusta millään aforismilla tai mietelauseella. En tiedä, aionko tätä koko kirjoitusta edes julkaista, sillä tämän pelkkä kirjoittaminen menee itselläni ihon alle. Kuitenkin, itselleni on aina ollut helpompaa kirjoittaa kuin puhua ja jossain vaiheessa tulee aina se piste, kun on päästettävä tunteet ulos - niin ne "hyvät kuin huonotkin", vaikka harva tunne onkaan niin mustavalkoinen. Jokaisen oikeus tässä nykyisessä somen paljoudessa on valta valita itse, mitä kertoo ja julkaisee itsestään ja omista asioistaan. Itse olen omalla mittapuullani viettänyt somehiljaisuutta suhteellisen pitkään - tiedä sitten, jatkanko tällä vähäisemmällä linjalla pitkäänkin vai en, mutta sekin valta on minulla itselläni. Tekee mieli kirkua ääneen. Päästää ulos se huuto, mikä nyt on jo monta raastavaa viikkoa kuulunut oman pään sisällä vavisuttaen koko mieltä. Mutta se ääni ei vain kanna ulos asti ja päälle päin se lamaantunut olo ei näy - se ei näyttäydy...