Kohti tasapainoa

"These who fly solo have the strongest wings." Niin paljon kuin rakastankin olla ihmisten seurassa ja ihmisten kanssa, niin vähintään yhtä paljon rakastan olla ihan vain yksin. Uskoisin, että suuri osa muistakin kokee asian samalla tavalla, muuten tunnetta on vaikea selittää tai kirjoittaa niille, jotka eivät samoin koe. Itselläni muiden seurasta nauttiminen on vaihdellut jaksoittain läpi elämän ja vasta lukion loppuvuosina koen saaneeni siihen jonkin asteisen dynaamisen tasapainon, joka ikään kuin kelluu elämäntilanteiden mukana. Alakoulussa olin lapsille tyypilliseen tapaan jopa riippuvainenkin muiden seurasta. Toki yksinkin osasi olla, mutta silloin ei koskaan pysähtynyt ja vain ollut.  Muiden seura oli houkuttelevampaa kuin yksin olo. Ehkä toisten seuran kaipuun vuoksi yläasteen alku tuntui kuin kylmää vettä oltaisiin heitetty niskaan. Tai pikemminkin minut heitetty persniskaotteella kylmään veteen. Ensimmäisen vuoden jäin pitkälti...

"The body achieves what the mind believes." Mene ja tiedä, miten jostakin mittaustavasta tai testauksesta voi tulla niin suuri mörkö. Mörkö, jonka haluaisi tukehduttaa, kolkata lapiolla ja haudata mielen syvimpään kolkkaan. Fit-lehdet ja kofeiini ovat pelastaneet monta iltaa Toisaalta, ymmärrän testaamista. Erityisesti kilpaurheilijoilla niiden tekeminen ja heille teettäminen ovat tarpeellistakin; testit ovat välineitä, jotka kertovat testattavalle ja testaajalle, missä mennään. Ne antavat testattavalle käsityksen hänen omista kyvyistään ja kehityksestään. Toisaalta, kun mennään testien karulle puolelle ja tilastoimiseen, silloin verrataan tuloksia muihin (mikä tilanne on ikäisissäsi sukupuolesi huomioon ottaen, kuinka hyvä olet valtakunnallisesti...). Kukapa haluaisi olla "se viimeinen", tilastojen heikoin? Osa on jo tässä vaiheessa saattanut tunnistaa mörön, josta puhun.  Cooper.  Itse tuskien taival ja loputtomalta tuntuva helvetti. ...