Kropan kuuntelu
"Your body is your temple. Keep it pure and clean for the soul to reside in."
Kehon kuuntelu - olen siinä parempi kuin koskaan, mutta en vieläkään hyvä. Treenisaldoa on kertynyt nyt useampana viikkona enemmän kuin mukavasti, lukuun ottamatta yhtä hiuskriisiviikkoa. Tässä taannoin eräänä sunnuntaina minulla oli ollut jo aamusta lähtien "tukkoinen" olo; minulla ei ollut nuhaa, vaan koko kehoni tuntui enemmän keitetyltä makaronilta kuin lentävän mieleni kodilta. Suunnittelin koko aamupäivän juoksulenkille lähtöä, vaihdoin suunnitelmat kertaalleen tai pari uintiin ja jopa punttiinkin, mutta kyseisenä päivänä suoraan sanottuna ei meinannut nousta penkistä edes se kuuluisa oma perse.
Olin jo lähes luovuttamispisteessä piinaavien ajatusteni kanssa, kunnes päätin turvautua omaan kotiin ja Youtuben tarjoamiin zumbatreeneihin. Ehdin yrittää vatkata kroppaani parin kappaleen ja ruudulla sheikkaavan ohjaajan tahtiin, kun lopulta kaaliini alkoi upota, ettei treenistä vain yksinkertaisesti tulisi mitään. Olin seuraavat puolituntia kuin maani myynyt ja pyöriskelin itsesäälissä kuin pahemmankin morkkiksen kourissa.
Ja ihan turhaan. Tiivistettynä: koko päivän kehoni oli yrittänyt viestittää, että pidä tämä päivä lepoa. Itsepintaisesti olin yrittänyt väittää joka solullani vastaan ja lopulta yritin tehdä vastoin sitä, mikä kropalleni olisi ollut sinä päivänä hyväksi. Uskon vakaasti siihen, että jokaisen keho haluaa olla terve. Usein on päiviä, kun pääkopallani on tuollainen "löysä makaroni" -päivä. Silloin vastaus on raahautua ulos ja lähteä juoksemaan tai pulahtaa altaan kimmeltävään veteen - niinä päivinä treeni tuntuu kulkevan erittäin hyvin ja mieli on entistä virkeämpi harjoituksen jälkeen. Tunnetta voisi kuvailla jopa voittamattomaksi, supersankarimaiseksi. Kuitenkin, kun tuo signaali tulee kropalta, sitä pitäisi kuunnella. Itse olen huono tunnistamaan tuleeko lepopäivän vaatiminen mieleltä vai keholta. Siksi ratkaisuni yleensä onkin yrittää treenaamista viime hetkeen saakka. Yleensä homma sujuu hyvin, mutta kuten aiemmin kuvailin, toisinaan vain menen perse edellä puuhun. Jos treeni ei lähdekään sujumaan kuin toivoisin tai joudun keskeyttämään treenin kuvailemallani tavalla, siitä seuraa lähes aina mieletön itsensä ruoskinta, mikä ei taas ole mielenterveydelle tai itsetunnolle hyväksi.
Miten selvisin keskeyttämisen jälkeisestä mielen myllerryksestä? Ensin suunnittelin tulevan viikon treenipäivät - milloin tekisin ja mitä, sisältäen tietysti B-suunnitelmat (sen verran kuuntelen kroppaani, että lähes jokaiselle treenipäivälle on "vaihtoehtotreeni" = teen sitä, mikä tuntuu sinä
päivänä hyvältä), ja sen jälkeen rentouduin muun mielekkään tekemisen parissa. Liikunnan pitää tuottaa iloa ja hyvää oloa - niinä päivinä, kun se ei sitä tuota, kannattaa keskittyä muuhun. Toivon vain, että myös kropan kuuntelemisen taito kehittyy sitä harjoitellessa ja oppisin itsekin erottamaan entistä paremmin kropan ja mielen pyynnöt toisistaan.
-Riikka
Kehon kuuntelu - olen siinä parempi kuin koskaan, mutta en vieläkään hyvä. Treenisaldoa on kertynyt nyt useampana viikkona enemmän kuin mukavasti, lukuun ottamatta yhtä hiuskriisiviikkoa. Tässä taannoin eräänä sunnuntaina minulla oli ollut jo aamusta lähtien "tukkoinen" olo; minulla ei ollut nuhaa, vaan koko kehoni tuntui enemmän keitetyltä makaronilta kuin lentävän mieleni kodilta. Suunnittelin koko aamupäivän juoksulenkille lähtöä, vaihdoin suunnitelmat kertaalleen tai pari uintiin ja jopa punttiinkin, mutta kyseisenä päivänä suoraan sanottuna ei meinannut nousta penkistä edes se kuuluisa oma perse.
Olin jo lähes luovuttamispisteessä piinaavien ajatusteni kanssa, kunnes päätin turvautua omaan kotiin ja Youtuben tarjoamiin zumbatreeneihin. Ehdin yrittää vatkata kroppaani parin kappaleen ja ruudulla sheikkaavan ohjaajan tahtiin, kun lopulta kaaliini alkoi upota, ettei treenistä vain yksinkertaisesti tulisi mitään. Olin seuraavat puolituntia kuin maani myynyt ja pyöriskelin itsesäälissä kuin pahemmankin morkkiksen kourissa.
Ja ihan turhaan. Tiivistettynä: koko päivän kehoni oli yrittänyt viestittää, että pidä tämä päivä lepoa. Itsepintaisesti olin yrittänyt väittää joka solullani vastaan ja lopulta yritin tehdä vastoin sitä, mikä kropalleni olisi ollut sinä päivänä hyväksi. Uskon vakaasti siihen, että jokaisen keho haluaa olla terve. Usein on päiviä, kun pääkopallani on tuollainen "löysä makaroni" -päivä. Silloin vastaus on raahautua ulos ja lähteä juoksemaan tai pulahtaa altaan kimmeltävään veteen - niinä päivinä treeni tuntuu kulkevan erittäin hyvin ja mieli on entistä virkeämpi harjoituksen jälkeen. Tunnetta voisi kuvailla jopa voittamattomaksi, supersankarimaiseksi. Kuitenkin, kun tuo signaali tulee kropalta, sitä pitäisi kuunnella. Itse olen huono tunnistamaan tuleeko lepopäivän vaatiminen mieleltä vai keholta. Siksi ratkaisuni yleensä onkin yrittää treenaamista viime hetkeen saakka. Yleensä homma sujuu hyvin, mutta kuten aiemmin kuvailin, toisinaan vain menen perse edellä puuhun. Jos treeni ei lähdekään sujumaan kuin toivoisin tai joudun keskeyttämään treenin kuvailemallani tavalla, siitä seuraa lähes aina mieletön itsensä ruoskinta, mikä ei taas ole mielenterveydelle tai itsetunnolle hyväksi.
Miten selvisin keskeyttämisen jälkeisestä mielen myllerryksestä? Ensin suunnittelin tulevan viikon treenipäivät - milloin tekisin ja mitä, sisältäen tietysti B-suunnitelmat (sen verran kuuntelen kroppaani, että lähes jokaiselle treenipäivälle on "vaihtoehtotreeni" = teen sitä, mikä tuntuu sinä päivänä hyvältä), ja sen jälkeen rentouduin muun mielekkään tekemisen parissa. Liikunnan pitää tuottaa iloa ja hyvää oloa - niinä päivinä, kun se ei sitä tuota, kannattaa keskittyä muuhun. Toivon vain, että myös kropan kuuntelemisen taito kehittyy sitä harjoitellessa ja oppisin itsekin erottamaan entistä paremmin kropan ja mielen pyynnöt toisistaan.
-Riikka
Kommentit
Lähetä kommentti